Olipa kerran tyttö, jolle ei annettu lupaa näkyä. Hän oli aina ystävällinen kaikille, hyväuskoinen ja äärimmäisen utelias elämää kohtaan. Jo lapsena hän halusi tietää, kuinka se toimii, imi vastauksia jatkuvasti ympäriltään ja eli niin sanotusti voimakkaasti ja tunteella. Mutta se tuntui olevan kaikille liikaa.
Tyttö halusi jakaa ajatuksia, mutta kenelläkään ei ollut koskaan mielenkiintoa kuunnella häntä. Hän halusi ilmaista tunteitaan, mutta niihin ei koskaan osattu reagoida oikein. Ja toisaalta, kun hän halusi vain viettää aikaa, kenelläkään ei ollut koskaan aikaa hänelle. Vaikka hän kuinka halusi olla näkyvä, hänestä tuli lopulta näkymätön.
"Hän oli kuin huippuunsa viritetty urheiluauto, jossa on äärimäisen voimakas moottori. Lisäksi hän tarvitsee aivan erityistä polttoainetta ja huoltoa. Oikeanlaisissa olosuhteissa ja oikein pidettyinä hän olisi voinut voittaa monia kilpa-ajoja... Mutta häntä ei opetettu ajamaan oikein tuolla tehokkaalla kilpa-autolla."
Tämä tyttö oppi ajattelemaan, ettei hän ole hyvä omana itsenään - Vahvoineen tunteineen. Hän ajatteli olevansa vääränlainen... Ja kun hänellä oli paha olla, hän olisi halunnut lohdutukseksi vaikka edes yhden pienen halin... Mutta joka kerta hän kuuli vain kovempaa huutoa, jos uskalsi ilmaista ainoan toiveensa. Negatiivisia tunteita ei siis koskaan hyväksytty... Tai sellainen tunne tälle tytölle ainakin tuli. Siksi hän päätti lopettaa itkemisen.
"Kukaan ei halua auttaa minua. Kukaan ei lohduta, vaikka itkisin. Eikä kukaan halua aidosti kuunnella. Kukaan ei välitä. Minä en ole mitään. Olen näkymätön, kuulematon, haluamaton... Se on kaikki mitä olen. Jos edes olen sitä."
Näin hän hautasi kaikki tunteensa, ajatuksensa, mielipiteensä ja kaiken mikä teki hänestä hänet niin syvälle, että kadotti ne lopulta itsekin. Hän kadotti itsensä ja eli muiden mielipiteille. Joka päivä hän kulki virran mukana huomaamattomasti, teki parhaansa miellyttääkseen muita ja hymyili tekohymyä... Esitti vahvaa, koska hän ei voinut muutakaan. Ja se repi hänet palasiksi.
Tuo tyttö olen minä.
Rakensin lapsena niin suuren muurin, etten pysty sitä nyt yksin purkaa. Jotta parantuisin, löytäisin ja hyväksyisin jälleen kokonaan oman itseni, minun täytyy käsitellä ja purkaa jokainen pienikin tukahdettu tunne. Ja minä tarvitsen kuuntelijaa. Voisitko sinä olla siinä minua varten, kun sinua tarvitsen? Vai olisiko sekin liikaa?
Haluan olla näkyvä, en näkymätön. Ja siksi minä en anna sinun enää katsoa itseäni sormien välistä... En anna sinun enää ohittaa minua, tunteitani tai ajatuksiani. Koska minä olen läpinäkymätön.
- Läpinäkymätön
Kommentit
Lähetä kommentti