Ei tämä ole minun maailmani - Haluan kotiin...

Tiedätkö, miltä tuntuu tuntea koti-ikävää, vaikka olet omassa kodissasi?

Ei, et sinä tiedä. Sinä et tiedä, miltä se tuntuu. Etkä sinä siksi ymmärrä minua. Sinä et ymmärrä, jos minä joskus pillahdan itkuun edessäsi ja kyyneleiden takaa vaikerran, että minulla on koti-ikävä. Sinä ajattelet, että minulla on ikävä kotia - Se on ainoa päätelmä, johon sinä pystyt. Ja vaikka se on tietyllä tapaa totta, se on samalla suunnattoman kaukana totuudesta. Etkä sinä siksi pysty ymmärtämään, mitä minä todella yritän kertoa sinulle. 

Todellisuudessa minä yritän epätoivoisesti kertoa sinulle, että toisinaan minä kuljen tuttujen seinien sisällä ja saan kummallisen itkukohtauksen siitä, ettei minun tämän hetkinen kotini tunnu omalta kodiltani. Minä yritän kertoa sinulle, että kun suljen silmäni ja kuvittelen vanhempani... Äidin ja isän... Minä en näe omiani, sillä vanhempani eivät tunnu omilta vanhemmiltani. Ja sen sijaan, että minä haluaisin kotiin, minä haluan kotiin. Haluan omaan kotiin omien vanhempieni luokse. 

”Heillä saattaa olla lapsena tunne, että heidän vanhempansa eivät ole heidän oikeat vanhempansa tai perhe ei ole oikea perhe. Oikeat vanhemmat ovat jossain muualla ja tulevat pian hakemaan heidät pois. Heillä saattaa olla suuriakin vaikeuksia sopeutua biologiseen perheeseensä.”

"Sinä olet kotona, mutta silti tunnet koti-ikävää? - Miten se voi olla edes mahdollista?!"

Eräänä iltana tuo kummallinen tunne ottaa minut taas valtaansa. Olen yksin omassa tutussa kodissani. Istun pöydän ääressä maalaamassa ruusunterälehtiä punaisiksi, jotka olen itse piirtänyt. Kädessäni oleva pensseli alkaa tärisemään käsissäni ja ahdistus alkaa nousemaan sisälläni. Hetken päästä tunne on jo niin vahva, että minun on päästävä pois. Joten heitän auringonkeltaisen takin päälleni, ajan moottoritielle ja käännän suunnan kohti aurinkoa - Toivoen, että pieni ajelu rauhoittaisi tunteen. Silti mielessäni pyörii tämä kummallinen tunne ja nämä kummalliset ajatukset: Kuka minä olen? Tai mikä minä olen? Missä vanhempani ovat? Missä minun kotini on? Onko se täällä vai jossakin muualla?  

Nämä kysymykset ja ajatukset saavat minut itkemään auton ratissa. Ne saavat minut itkemään, koska haluaisin saada niihin niin kovasti vastauksen. Haluan tietää, kuka minä olen, missä vanhempani ovat ja missä oikea kotini on. Mutta todellisuudessa minä en tule varmaan koskaan saamaan näihin kysymyksiin vastauksia. Ja se raastaa sieluani, koska ei ole olemassa mitään niin suurta ja kalvavaa kipua kuin noiden aukkojen tunteminen itsessään, sillä ne ovat aukkoja, joita kukaan ei osaa täyttää. Tämän faktan hyväksyttyä itken hiljaisia kyyneleitä ja annan kauniin auringon lohduttaa minua. Seuraan sitä ilman päämäärää... Toivoen, että se voisi viedä minut sinne, missä minun pitäisi olla... Kun minä olen hukassa itseni kanssa. 

"Oon eksynyt metsään, viidakkoon valtavaan. En saa mennä paniikkiin... Mut mua kotona kaivataan, jos täältä en pian pääse pois!" 

"Heidän lähellään on helppo olla, koska heidän oma energiansa on sydämellistä ja rauhoittavaa. Lisäksi heillä on voimakas empatiakyky, herkkä intuitio ja sisäänrakennettu viisaus jo lapsena - Oikeudentaju, oikeudenmukaisuus sekä rehellisyys ovat syvästi juurtuneina heidän tietoisuudessaan." 

Jo lapsesta asti minulla on ollut tunne, että minä olen tullut tänne rakastamaan kaikkia ja kaikkea ehdoitta sekä pitämään huolta, että rehellisyys ja oikeudenmukaisuus säilyy maapallolla. Siksi minä olen aina kohdellut, ja tulen aina kohtelemaan muita ihmisiä, niin kuin haluaisin heidän kohtelevan minua heidän asemassaan. Enkä minä ole koskaan pystynyt käsittämään, miksi joku ihminen ei saisi olla sellainen kuin hän on. Minä haluan, että nuo hiljaisetkin sielut saavat ääneensä kuuluviin. Minä haluan tehdä oikein - Ja tuon sydämellisyyden, hyvän olon ja turvallisuuden tunteen voi tuntea energiassani. 

Joskus minusta kuitenkin tuntuu, että ajatusmaailmani on jotain niin eksoottista ja harvinaista, ettei sitä löydy muualta maailmasta - Vaikka sen ei todellakaan pitäisi olla sitä! Sen pitäisi olla itsestään selvää... Mutta silti minun on toisinaan vaikea löytää ihmistä, joka oikeasti ymmärtää "kummallisia" näkemyksiäni. Ja toisinaan minusta tuntuu kuin ajatukseni olisivat huimasti aikaansa edellä - "Nämä ihmiset eivät ole vielä valmiita elämään näin", huomaan ajattelevani usein. 

"Toisinaan heillä saattaa olla suuriakin vaikeuksia sopeutua sääntöihin, normeihin ja elintapaan tällä planeetalla. Heillä on näkemyksiä ja ymmärrystä, jotka ovat monesti huimasti aikaansa edellä ja siksi vaikea toisten ymmärtää. Tämän takia he joutuvatkin usein haasteellisiin tilanteisiin muun maailman kanssa."

On kuitenkin olemassa näkemyksiä, joista en helposti tingi. Ja näiden asioiden puolesta minä olen valmis taistelemaan. Silloin minä en pysty olla astumatta esiin... Joten kerron vahvan mielipiteeni ja perustelen sen huolellisesti useasta eri näkökulmasta. Toisinaan saan kannatusta ja ylitystä ajatusmaailmalleni... Mutta liian usein hyväsydäminen ajatukseni tyrmätään ja minä huomaan joutuvani taas haasteelliseen tilanteeseen muun maailman kanssa. Huomaan olevani ainoastaan jumissa maailmassa, joka ei ymmärrä minua. Aivan kuin minä olisin yksin koko maailmaa vastaan... 

... Ja niin syntyy sota - Minä vastaan koko muu maailma. Tällöin minusta tuntuu, ettei minun kuuluisi olla täällä. Aivain kuin tämä olisi väärä paikka ja aika kilteille ihmisille, joilla on hyvä sydän. Ja minä pohdin, että... Mitä jos kotini ei ole edes tällä planeetalla? 

"Toisinaan he kokevat tämän maailman niin vieraana, että saattavat suunnitella, ja jopa toteuttaa itsemurhan, päästäkseen takaisin kotiin."

Koko maailmassa minä en haluaisi mitään muuta kuin, että joku ymmärtäisi minua ja sanoisi, etten minä ole sekaisin... 

Todennäköisesti juuri nyt sinä naurat minulle. Ajattelet, että minä vain pilailen tai olen sekaisin. Mutta vaikka kuinka hurjalta ja uskommattomalta se kuulostaakin, tuo tunne on minulle totista totta. Sinä et vain pysty ymmärtämään sitä, koska sinä olet maapallon kasvattama ihminen. Eikä sinun tarvitsekkaan ymmärtää! Toivon vain, että sinä kuuntelet etkä tuomitse minua tai pidä täysin hulluna... Sillä minä en halua, että joku sanoo minua taas kummajaiseksi. Enkä minä halua päätyä uudestaan sellaiseen tilanteeseen toteamaan, että sinä olit taas yksi niistä ihmisistä, joka ei pystynyt ymmärtämään minua. Minä en halua päätyä taas siihen faktaan, että minä olen oikeasti yksin tämän tunteen kanssa. 

Rehellisesti minä en itsekkään täysin ymmärrä tätä. En tiedä, miksi tunnen niin... Ja se on se, mikä pelottaa minua kaikista eniten - Ymmärtämättömyys. Minustakin se tuntuu jotenkin väärältä. Minustakin tuntuu väärältä tuntea koti-ikävää, vaikka on omassa kotona. Ei niin saa tuntea. Ei niin voi tuntea. Se ei ole normaalia. Kaipaan koko ajan jonnekin muualle... Mutta en tiedä, miksi tahdon pyrkiä pakoon - Kukaan ei tiedä. Ja se ahdistaa ja masentaa minua päivä päivältä vain enemmän ja enemmän. 

Olen niin kauan yrittänyt etsiä ihmistä, joka ymmärtäisi minua. Ihmistä, joka ei nauraisi minulle. Mutta lopputulos on aina sama - Minulle nauretaan ja minua pidetään kummajaisena. Kukaan muu ei tunne niin kuin minä. Ja minä ajattelen, että jos minä oikeasti olenkin yksin tässä maailmassa. Ehkä minä olen oikeasti maapallon ainoa ihminen, joka tuntee näin. Ja se tieto, se tosiasia, että kukaan ei pysty koskaan ymmärtämään sitä, tekee oloni helvetin yksinäiseksi. 

"Vaikka minulla on paljon hyviä ystäviä, minä tunnen ajoittain itseni äärettömän yksinäiseksi - Tämän tunteen takia."

Jo lapsena olen tuntenut itseni maapallolla niin yksinäiseksi, että olen yrittänyt etsiä vertaistani avaruudesta. Muistan lukuisia surullisia iltoja, jolloin minä olen jäänyt katselemaan pimeää tähtitaivasta... Ihailemaan tähtiä, jotka loistavat kuin jalokivet... Ja puhumaan tähdille - Jostakin syystä ne ovat aina rauhoittaneet minua. Ja jostakin syystä minulla on ollut aina sellainen tunne, että joku siellä näkee minut. Että joku siellä kuuntelee minua ja ennen kaikkea oikeasti ymmärtää minua. Ja että joku siellä tietää, kuka tai mikä minä olen. 

"Käännät katseesi tähtitaivaalle. Ja jollakin selittämättömällä tavalla sinusta tuntuu, että siellä on maailmoja, jotka ovat sinulle totta. Että siellä on tuttuja, jotka kuulevat sinut ja tietävät, mikä sinä olet. Kyyneleiden virratessa poskiasi pitkin kuiskaat taivaalle: "Minä haluan kotiin". Etkä sinä tarkoita sitä kotia, minne olet juuri matkalla." - Me olemme tähtiä!

Sinulle, joka ymmärrät ja koet niin kuin minä...

Tämä on minun todellisuuttani - Ja ehkä myös sinun! Sillä aikaisemmin ajattelin, että olin omituisin ihminen maailmassa... Mutta sitten tajusin, että maailmassa on niin valtavan paljon ihmisiä, että jossain on pakko olla joku ihminen, joka on kaltaiseni ja joka tuntee olevansa aivan yhtä hullu ja epätäydellinen samalla tavalla kuin minä. Toisinaan kuvittelen, millainen hän on ja mietin, josko hänkin siellä jossain ajattelee minusta samoin. Toivon, että jos sinä olet jossain siellä ja luet tämän, tiedät, että olen olemassa ja olen tasan yhtä omituinen ja poikkeava kuin sinäkin. 

Ehkä sinäkin kaipaat jotakin suurta, jota et löydä täältä... Jotain suurta, jonka olet joskus kokenut ja tiedät suurella varmuudella, että se on olemassa jossakin ja, että sinä tulet sieltä. Ehkä sinäkin et koe kuuluvasi joukkoon ja sinusta tuntuu kuin olisit yksin valtavassa maailmassa. Ehkä toisinaan sinullakin on ikävä sitä aikaa, kun et ollut elossa, vaan jossain muualla. Ja ehkä sinäkin ajattelet, että elämän tarkoitus on päästä kotiin. 

 "Kotini ei ole täällä - Siihen olen tottunut. Mutta silti minä jaksan yhä uskoa siihen, että jonain päivänä minä olen kotona."

Me emme ole yksin. Meitä on täällä useita. Me olemme hiljainen kansa, joka tuntee toisensa ensi silmäyksellä. Olemme ihmisiä, jotka voimakkaalla säteilyllä ja harvinaisilla ominaisuuksilla poikkeamme suuren massan joukosta. Me olemme ihmisiä, jotka tuntevat tulevansa jostakin muualta. Me emme kuulu tänne tai me emme halua olla täällä. Ja me olemme taitavia piiloutumaan. Teemme sitä kuitenkin ainoastaan siksi, kun meillä ei ole muuta vaihtoehtoa - On äärimmäisen vaikeaa koettaa järjestellä ajatuksiaan ja tunteitaan maailmassa, jonka kanssa emme ole samalla aaltopituudella.

"Nämä ovat tämän maapallon tähti-ihmisiä. Heidän sanomansa on erikoinen, mutta he tuntevat toisensa ja he tietävä tulevansa samasta avaruuden lähteestä. Heidän sanomansa ei tule tästä maasta vaan tähdistä ja alitajunnassaan he tämän kyllä tietävät."

"Jonain päivänä se elefantti siivet saa selkäänsä ja lentää kauas pois omiensa luo!"

- Läpinäkymätön