Joskus tulee loppu. Halusit sitä tai et, niin se tulee.
Mikään ei kestä ikuisesti...
Siinä se ironinen fakta, joka lopulta tappaa myös meidät.
Tiesit, että tämä päivä tulee. Muttet tiennyt, että se tulee näin nopeasti. Eikä se ole helppoa. Ei ole helppoa luopua jostakin, jonka puolesta olisit valmis tekemään mitä tahansa... Jonka puolesta olisit valmis taistelemaan viimeiseen hengenvetoon asti. Luopua jostakin, jota rakastat yli kaiken!
Mutta sinä tiedät, ettei se ollut sinun - Se ei ollut sinun alunalkaenkaan. Sinä et omista sitä... Sinä et koskaan omistanut sitä... Etkä sinä tule koskaan omistamaan sitä. Se oli sinulla vain väliaikaisesti. Ja se kuuluu jollekin toiselle. Jollekin, joka kaipaa sitä varmasti yhtä kovasti kuin sinä, toivottavasti ainakin. Siksi sinun on vetäydyttävä. Luovuttava siitä. Luovuttava siitä, vaikka se sattuu. Ja annettava se takaisin sille, jonka se oikeasti on. Koska se kuuluu hänelle... Ei sinulle!
"Sinun on vain hymyiltävä ja teeskenneltävä kaiken olevan hyvin... Sen sijaan, että tunnustaisit sydämesi olevan hieman turvonnut menettäessäsi jotain, joka ei edes ollut sinun."
Mutta se on vaan niin vaikeaa. On vaikeaa olla ilman sitä. Niin vaikeaa antaa jotakin pois. On vaikeaa luopua omastaan. Olisi helpompaa, jos se itsellä olisi. Toisinaan mietit, että jos koskaan tätä kaikkea ei olisi ollut, niin ei sinun tarvitsisi nyt antaa sitä pois. Olisi helpompaa luopua omastaan, jos sitä ei koskaan olisi ollutkaan...
Ajatella, että minä olin oikeasti ensin luopumasta tästä kaikesta. Ajatella, että minä olin 90% varma, että halusin luopua tästä kaikesta ennen kuin se edes ehti alkaa. Halusin luopua siitä, koska minua pelotti aivan hirveästi.
Minua pelotti, etten ole tarpeeksi hyvä. Tiesin, että kaikki tulevat työkaverini ovat olleet tällä alalla töissä kauemmin kuin minä olen edes elänyt. Minä taas olin juuri valmistunut. Eikä minulla ollut niin paljon työkokemusta kuin teillä oli. Miten olisin siis voinut olla yhtä hyvä? Miten olisin voinut korvata jonkun sellaisen henkilön, joka on käytännössä ammattilainen? Minua pelotti epäonnistua. Mitä jos he eivät tykkää minusta? Mitä jos minä en tykkää heistä? Mitä jos ja mitä jos...
Lisäksi minua pelotti se, että kyseessä ei ollut työpaikka missä tahansa eskarissa... Vaan metsäeskarissa, metsäryhmässä, josta minulla ei ollut aikaisemmin lainkaan kokemusta. Mitä jos metsäeskari onkin aivan hirveätä? Mitä jos se ei olekaan minun juttuni? En minä ole mikään erityinen luontoihminen - Pelkään varmaan jokaista liikkuvaa ötökkää ja hyönteistä! Enkä minä tunnista kasveja tai eläimiä! Ja mitä lasten kanssa voisi edes tehdä metsässä? Ei minulla ollut mitään hajua!
Miksi minä olin niin epävarma itsestäni?
Minä en koskaan kertonut tätä teille, mutta minä vietin lapsuuteni kodissa, joka ei ollut paras mahdollinen. Kodissa, jossa minun oli aina seisottava varpailla ja pidätettävä hengitystä, koska pienikin tuulen vire sai tasapainon horjumaan. Kodissa, jossa ilmapiiri muuttui ääripäästä toiseen joka sekunti. Ja minun oli aina oltava valmiina juoksemaan.
Vietin lapsuuteni kodissa, jossa minulla ei ollut yhtään turvallista aikuista... Tai ainakin minusta tuntui siltä! Minulla ei ollut ketään, joka olisi ottanut minut syliin silloin, kun elämä tuntui vaikealta - Itseasiassa itkeminen ja ylipäätänsä muiden negatiivisten tunteiden näyttäminen tuntui olevan kiellettyä. Lisäksi minusta tuntui, etten ollut koskaan hyvä omana itsenäni... Että minä en ollut riittävä. En ollut riittävä omassa kehossani, joka ei koskaan ollut minun syytäni... Ja minä sain aina kuulla, ettei kukaan tule koskaan huolimaan minua eikä minusta tule koskaan mitään.
Tämän takia minä halusin aina tehdä töitä lasten kanssa. Minä halusin aina olla heille se syli, turva ja rakkaus, jota minä en koskaan saanut. Olla se turvallinen aikuinen, jota minulla ei koskaan ollut. Ja minä halusin olla aina se, joka muistuttaa lapsia siitä, että he ovat hyviä ja arvokkaita juuri sellaisina kuin he ovat. Minä halusin aina sanoa heille ne sanat, joita minulle ei koskaan sanottu... Ne sanat, joita minä en koskaan kuullut... Koska minä en halunnut heidän joutuvan kulkemaan samaa polkua kuin minä. Ja siksi minä haluan koulupsykologiksi - Ennalta ehkäisemään tätä!
Miten minä sitten lopulta päädyinkin ottamaan työn vastaan?
Minulle sanottiin, että he ottivat minut töihin vain siksi, kun muut olivat kieltäytyneet siitä aikaisemmin. Minulle sanottiin, etteivät he oikeasti halua sinua - Heillä ei vain ole enää vaihtoehtoja. Vaikka minä tiesin sisälläni, ettei se ollut totta, se osui suoraan sinne lapsuudessa viillettyyn haavaan. Eikä se auttanut yhtään painimaan jo valmiina olevien pelkojen ja riittämättömyyden tunteen kanssa. Se oli vain yksi syy lisää kieltäytyä koko jutusta.
Minulla oli niin monta syytä jättää tämä kaikki kokematta... Niin monta syytä soittaa, kiittää tästä tarjouksesta ja sanoa, etten ole tulossa. Ja minä olisinkin halunnut tehdä niin. Mutta sitten eräs viisas ihminen sanoi minulle ne ratkaisevat sanat. Ne sanat, jotka saivat minut muuttaman mielipidettäni edellisenä iltana. Ne sanat, jotka minun olisi pitänyt kuulla jo lapsena. Ne sanat, jotka minä tulen muistamaan koko elämäni.
"Hän näki sinut, hän kuuli sinut. Hän näki ja kuuli monia muita... Mutta silti hän valitsi sinut. Hän valitsi sinut, vaikka sinä et ole täydellinen, ja hän tiesi sen. Hän valitsi sinut, koska kaikesta huolimatta hän uskoi sinuun. Sinun pitäisi kiittää, että hän päätti antaa tämän mahdollisuuden juuri sinulle."
Ja nämä olivat ne sanat, joiden ansiosta päätin ottaa paikan vastaan. Minä päätin yrittää! Päätin yrittää, vaikka siitä ei ehkä tulisi yhtään mitään - Mutta jos siitä tulisikin jotain... Eikä menneisyyden haava pystynyt enää murtamaan päätöstäni!
Jos yrität ja epäonnistut, onneksi olkoon.
Suurin osa ei koskaan edes yritä.
Ja voi luoja, kun se oli yksi elämäni parhaimmista päätöksistä!
Ensin minulla piti olla vain 115 päivää - Mutta minä sainkin 123 päivää! Ja jokainen noista päivistä oli kultaa omalla tavallaan! Yhtäkään päivää en vaihtaisi pois! Vaikka toivoisin, että näitä päiviä tulisi vielä lisää, minusta tuntuu, että minun aikani on nyt ohi. Ihme tapahtui jo... Minä sain kahdeksan extrapäivää (ja luku 8 onkin onnennumeroni!)... Enkä minä usko ihmeen tapahtuvan enää toista kertaa.
Totta kai olen surullinen. Olen surullinen, että tämä kaikki on nyt ohi. Mutta voi luoja, kuinka kiitollinen olen tästä kaikesta! Ensimmäistä kertaa minun ei tarvinnut olla se opiskelija, joka vain pudotetaan johonkin väliin muutamaksi viikoksi. Ensimmäistä kertaa minulla oli jotain omaa alusta alkaen - Oma tiimi, oma joukkue, oma lapsiryhmä. Ja minä sain olla itse vastuussa siitä!
Minä sain olla tasavertainen muiden kanssa. Minun ei tarvinnut koskaan olla kenenkään toisen varjossa! Minä sain olla näkyvä, vaikka joskus se jännittikin! Mutta te annoitte minun yrittää. Te luotitte minuun. Ja te olitte aina tukenani ja puolellani... Silloinkin, kun minä epäonnistuin. Mutta te annoitte minun mokailla - Vaikka sitten jatkuvasti - koska te piditte sitä inhimillisenä. KIITOS!
Mutta nyt minun on luovuttava tuosta minun ensimmäisestä omasta lapsiryhmästäni. Annettava se toisen ihmisen käsiin. Ihmiselle, joka on näille lapsille täysin vieras, tuntematon. Mutta joka tulee heille tutuksi ja johon he tulevat vielä luottamaan. Anteeksi, että sinun pitää olla lapsille nyt se, joka korvaa minut. Se voi olla aluksi vaikeaa. Voi olla, että lapset kyselevät minun perääni useampana päivänä. Mutta minä tiedän, että sinä pystyt siihen. Sinä pystyt korvata minut lapsille.
Pidä hyvää huolta näistä lapsista. Tiedän, he ovat jo äärettömän taitavia! He osaavat monia asioita ja tietävät kaikenlaista. He ovat aivan ihmeellisiä, jokainen heistä, ja sinä tulet vielä yllättymään heidän taidoistaan. Siitä huolimatta älä koskaan lopeta opettamasta heille jotakin uutta! Ihmetelkää elämää ja kokekaa ihmeellisiä asioita yhdessä vielä lisää.
Leiki heidän kanssaan lääkärileikkiä ja pelatkaa possupeliä sekä Afrikan tähteä... Sitä he rakastavat! Ja rakasta sinä heitä - Rakasta heitä jokaista koko sydämestäsi! Puhu heille kuin he olisivat viisaimpia, kiltimpiä ja ihmeellisimpiä lapsia koko maailmassa - Silloin he myös kasvavat sellaisiksi. Äläkä ole se tyhmä aikuinen, joka ei osaa juoda tyhjästä kupista lapsen tarjoamaa kahvia!
"Ja kun lapsi antaa sinulle lahjan... Vaikka vain kiven, jonka juuri poimi maasta... Osoita kiitollisuutesi. Se voi olla ainoa asia, mitä lapsella on, ja hän on päättänyt antaa sen juuri sinulle!"
Eikä sinun tarvitse tehdä tätä kaikkea yksin. Sinulla on aivan mielettömän ihania ihmisiä ympärilläsi - Maailman parhaat työkaverit! Kasvattakaa lapsista yhdessä upeita erilaisia persoonia. Sellaisia, jotka tulevat pitämään tästä maailmasta hyvää huolta, kun me emme ole enää tekemässä sitä. Ja kun heillä on vaikeaa, kertokaa heille, että he ovat tähtiä. Tähtiä, jotka hymyilevät pimeässä, ja jonakin päivänä he tulevat loistamaan! Kertokaa tämä myös toisillenne ajoittain. Ja muistakaa, että tätä työtä ei kuulu tehdä aina oppikirjan mukaan!
Miksi minä edes annan teille neuvoja? Te olette työskennelleet lasten kanssa kauemmin kuin minä. Ei minun pitäisi ohjeistaa teitä. Minulla ei pitäisi olla oikeutta siihen. Te osaatte tämän homman kyllä. Te olette loistavia - Jokainen teistä! Ja yhdessä te olette jotain vielä parempaa! Ja minä luotan teihin!
"Minä en tule töihin, jos sinäkään et tule!"
Tiedän, ettei tämä ole teillekään helppoa. Tiedän, että te ette olisi halunneet luopua minusta. Olisitte halunneet pitää minut. Olisitte halunneet laittaa minut varastoon ja ottaa sieltä, kun tulee hätä... Kun tarvitsette lisäkäsiä pitämään tätä ihanaa kaaosta pystyssä. Kiitos näistä sanoista! Saitte minut tuntemaan, että olin onnistunut... Että olin onnistunut korvaamaan sen henkilön, jota minä ajattelin, etten pystyisi mitenkään korvaamaan.
Mutta älkää huoliko. Minä olen lähellä. Nyt alkuun ainakin vain tien toisella puolella. Jatkosta ei ole edelleenkään tietoa - Mutta minä olen tottunut elämään epävarmuudessa. Ja olen aina puhelimen päässä, jos tarvitsette apukäsiä! Ainakin siihen saakka, kunnes saan paikan yliopistosta ja pääsen tavoittelemaan psykologin uraa - Jos edes saan paikkaa koskaan.
Voisinpa palata nyt menneisyyteen... Siihen hetkeen, kun minä itken siitä, etten halua ottaa paikkaa vastaan. Haluaisin palata siihen hetkeen ja kertoa itselleni tämän kaiken. Kertoa kaiken, mitä olisin menettänyt, jos en olisi ollut rohkea ja yrittänyt. Sen jälkeen olisin pakottanut itseni tähän, jos vielä olisin yrittänyt laittaa vastaan!
Kiitos kaikesta!
- Läpinäkymätön
Kommentit
Lähetä kommentti