SEN PITI OLLA VAIN PIENI HARMITON TUNNE. TUNNE, JOTA MINÄ PELKÄSIN SINUN TUNTEVAN... MUTTA, JOTA SINÄ ET EDES TUNTENUT. MINÄ PELKÄSIN, ETTÄ SINULLA OLI HUONO OLO MINUN TAKIANI. JA MINÄ OLIN NIIN HELPOTTUNUT, KUN SANOIT, ETTEI SE OLLUT TOTTA.
MUTTA KOSKA MINÄ OLIN PELÄNNYT SINUN TUNTEVAN NIIN, MINÄ OLIN IMENNYT SEN ITSEENI... KUVITELLUT MIELEN TILASI... ELÄYTYNYT SIIHEN... JA TEHNYT SIITÄ TUNTEESTA TOTTA MINULLE ITSELLENI, VAIKKA SEN EI PITÄNYT OLLA SITÄ... KIITOS HYPEREMPATIAN.
SEN PITI OLLA VAIN PIENI HARMITON TUNNE, JOKA MINULLA PITI OLLA HALLUSSA. SEN PITI OLLA TUNNE, JOTA MINÄ SUREN HETKEN... Ja, JONKA MINÄ VISKAISEN HETKEN KULUTTUA POIS, KUN OLEN SAANUT SIITÄ TARPEEKSENI. SEN EI PITÄNYT RIKKOA MINUA. MUTTA MINÄ EN PÄÄSSYTKÄÄN SIITÄ EROON NIIN HELPOSTI KUIN OLIN AJATELLUT. SE RÄJÄHTI KÄSIIN.
"Se olikin se korttitalon viimeinen pieni kortti, joka romutti kaiken. Se romutti korttitalon, joka huojui jo valmiiksi ja jota minä yritin väkisin pitää kasassa. Mutten onnistunut, voimat loppuivat... Ja jokainen kortti putosi!"
Minä tiesin, että tuo tunne oli vain mielikuvitukseni tuotosta. Tiesin, ettei se ollut totta, sillä sinä sanoit niin. Ja minä tiesin, että minun pitää päästää siitä irti... Koska minä en halunnut kantaa huolta mistään sellaisesta tunteesta tai ajatuksesta, joka ei ollut totta. En halunnut hukata energiaani murehtimiseen sellaisen asian puolesta, jota ei edes ollut olemassa. Siksi minä halusin kovasti päästää tuosta tunteesta irti. Halusin heittää sen kauas pois. Lakata murehtimasta.
Minä tiesin, että jos vain antaisin sen olla... Jos vain olisin niin kuin sitä ei olisi ollutkaan... Unohtaisin sen ja patoaisin sen syvälle sisälleni... Niin minä selviäisin tästä illasta. Selviäisin, mutten pystyisi hymyilemään oikeasti, aidosti. Ja jos minä tekisin niin - kuten minulla oli joskus tapana - tiesin, että sen käsitteleminen myöhemmin on rutkasti vaikeampaa. Sillä silloin minä olen saattanut kadottaa sen jo niin syvälle, etten löydä sitä enää - Ja se jää elämään minuun.
Siksi minun oli purattava se heti. Minun oli saatava itkeä ja huutaa tuo kipu pois. Muuten se ei jättäisi minua rauhaan. Ja mitä nopeammin sen tekisin, sitä nopeammin hymyilisin taas. Ja sitä minä halusin, hymyillä. Halusin hymyillä sinulle!
"Joskus mitkään sanat eivät vain pysty kuvailemaan sitä, mitä tunnen sisälläni..."
Jäimme kahdestaan ja sinä huomasit, ettei kaikki ollut hyvin.... Sinä yritit saada minut puhumaan ja minä istahdin viereesi. Yritin kasata ajatuksiani mielessäni. Yritin muodostaa lausetta, mutten löytänyt oikeita sanoja. Yritin ihan oikeasti kuvailla sinulle, miltä minusta tuntuu. Mutta minä en sillä hetkellä osannut.... Lopulta ainoa sana, jonka saan ulos suustani, on "Ahdistaa". Ja kun kysyt, mikä ahdistaa, minä sanon, etten tiedä - Minä en osaa kertoa. Kysyt sitä uudestaan ja nyt minun tekee mieli jo huutaa sinulle. Huutaa sinulle, etten minä oikeasti tiedä. En tiedä, mikä minua vaivaa! Tiedätkö sinä? Voisitko kertoa sen minulle?!
Ainoa asia, jonka tiedän varmasti, on se, etten pysty hengittämään. Vaikka hengitän, minusta tuntuu, että hapen saanti, hapen määrä on liian vähäistä.... Tunnen, kuinka alan hengittämään koko ajan nopeammin ja nopeammin... Ja jokainen hengenveto sattuu rinnassa. Tuntuu kuin joku puristaisi joka kerta, kun ilmaa virtaa sisään. Ja minä tiedän, että minun on päästävä ulos. Minun on päästävä ulos hengittämään!
Tuijotan ulko-ovea. Vaikka se ei ole kaukana, mietin, jaksaisinko kävellä sinne asti romahtamatta. Odotan hetken ja kun minusta tuntuu, että pystyn siihen, nousen ylös. Päässä heittää, kun nousen niin nopeasti ja tunnen olevani jonkinlaisessa sumussa, kuplassa. Lähden kävelemään päättäväisesti ovea kohti enkä vilkaisekaan sinuun, kun kerron meneväni ulos. Avaan oven ja kuulen sanasi "Älä mene kauas" jostakin hyvin kaukaa.
Minun oli päästävä ulos. Minun oli saatava happea, kun minusta tuntui, etten pystynyt hengittämään. Minun oli päästävä paikkaan, jossa saisin purkaa tuon tunteen yksin... Vaikken minä olisi oikeasti halunnut tehdä sitä yksin... Mutta se oli lapsena opittu suojamekanismi: Älä itke muiden ihmisten edessä, sillä kukaan ei halua nähdä sinun itkevän. Kaikki haluavat sinun hymyilevän, olevan aina iloinen... Ja minä ymmärrän sen. Mutta se sai minut tuntemaan, että minulla ei ollut oikeutta itkeä, kokea surullisuuden tunnetta... Saatikka näyttää sitä. Siksi minä halusin olla yksin. En halunnut sinun näkevän, kun minä hajoan... Koska minulle opetettiin, että itkeminen on häpeällistä.
JA NIIN MINÄ ASTUIN OVESTA ULOS. ULOS PIMEÄÄN JA PAKKASEEN, PELKÄSSÄ HUPPARISSA JA FARKUISSA. EIKÄ MINULLA OLLUT MUKANANI YHTÄÄN MITÄÄN. EI EDES PUHELINTA.
Hengitän kylmää pakkasilmaa ja annan sen kulkea keuhkoihini. Ja minä tunnen, kuinka se virtaa verenkierron mukana kaikkialle elimistööni. Tunnen, kuinka kylmyys valtaa jokaisen soluni - Ja vähitellen minä jäädyn sisältä. Mutta en välitä siitä... Vaan ruokin sitä lisää. Otan paljaisiin käsiini lunta ja tunnustelen sitä. Pyöritän siitä lumipallon ja katson, kuinka käteni muuttuvat kylmästä punaisiksi. Ja jollakin sairaalla tavalla nautin tuosta kylmän olon tunteesta!
Katselen merelle. Se on melkein jäässä ja minun tekee mieli kokeilla sitä. Kokeilla, miltä sileä, lasimainen jää tuntuu.. Ja haluan tuntea sen kylmyyden sisälläni. Lisäksi haluan kokeilla kestääkö tuo jää... Kestääkö se painoani vai imaiseeko se minut jäihin? Minä olenkin nousemassa ylös... Aikeissa kävellä lumisia rappusia pitkin alas ja koskettaa merta. Mutta sitten minä muistan. Muistan, mitä minä odotan.
Mieleeni palaa ne lukuisat kesäpäivät, jotka vietin täällä ollessani lapsi. Muistan, kuinka minä vietin paljon aikaa tällä rannalla.... Enkä minä ollut koskaan yksin! Minulla oli aina seuranani kasa valkoisia höyheniä, jotka olivat aina valmiita nauramaan ja itkemään kanssani... Ja minä syötin niille pullaa... Ja aina, kun minä näin valkoisen höyhenen, ihan missä vain, minä tiesin olevani turvassa.
Nousen ylös ja jään seisomaan portaiden eteen. Tarkkailen rannikkoa ja tähyilen merelle. Etsin valkoisia höyheniä, edes vilahdusta. Etsin epätavallisista veden pärskettä tai jotain muuta liikettä. Etsin jonkinlaista merkkiä siitä, että he ovat lähellä... Että he ovat tulossa lohduttamaan minua - Sillä he saapuivat luokseni aina. Että he tulevat suojelemaan minua pimeydeltä ja minä olen turvassa...
"Ensin joutsenia oli yksi - Se nimettiin Kalleksi. Ja kun minä kasvoin, myös tuo joutsen kasvoi. Myöhemmin Kalle toi tyttöjoutsenen mukanansa - Sen minä nimesin Kaislaksi. Ja yhtenä päivänä Kalle ja Kaisla toivat mukanaan poikasia."
Jostakin syystä he tiesivät aina, milloin olin mökillä, ja tulivat luokseni. Eikä ollut olemassa päivää mökillä, kun minä en näkisi heitä. Ehkä minulla ja joutsenilla oli jonkinlainen yhteys, sillä kun minä lopetin käymästä siellä, heitäkään ei enää näkynyt. He eivät tulleet sinne, vaikka isovanhempani kävivät siellä ahkerasti joka kesä. He eivät tulleet, koska minä en ollut siellä...
Mutta nyt minä olin palannut! Ja sisälläni minä odotin myös heidän palaavan... Odotin heitä, vaikka en oikeasti ollut varma, ovatko he tulossa. Aikaa oli kulunut niin kauan. Ovatko he edes elossa? Vai ovatko he uineet jo aikoja sitten kauas pois? Mutta minä tiesin, että he palaavat. Minulla oli vahva tunne siitä - Eikä intuitioni ollut koskaan pettänyt minua!
Aikaa kuluu ja minä tärisen koko ajan vain enemmän ja enemmän kylmästä. Pikkuhiljaa alan luopumaan siitä toivosta, etteivät he ole tulossa. He eivät ole tulossa lohduttamaan minua. Ja silloin minä itken kaiken ulos! Itken kylmyydestä, itken joutsenten puolesta, itken sen "pienen harmittoman tunteen" ulos sisältäni ja itken myös niiden muiden romahtaneen korttitalon korttien puolesta. Ja se tuntuu niin hyvältä - Itkeä... Päästää kaikki paha ulos.
Kun minusta tuntuu, että kaikki on poissa... Että olen tyhjä, turta... Eikä minulla ole enää mitään, minkä puolesta voisin itkeä - Saatikka voimaa itkeä enää yhtään enempää. Ja kun minusta tuntuu, että haluan luovuttaa joutsenien suhteen... Lähden kävelemään takaisin sisälle päin.
Pysähdyn ovelle. En haluaisi mennä vielä sisälle, sillä tiedän, että sinä olet siellä minua vastassa... En koe olevani vielä valmis kohtaamaan sinua. Enkä halua sinun näkevän, että minä olen itkenyt: "Älä itke muiden ihmisten edessä, sillä kukaan ei halua nähdä sinun itkevän. Itkeminen on häpeällistä." Mutta minä olen niin jäässä! Minun on pakko päästä sisälle tai jäädyn jääkalikaksi ja vaivun hypotermiaan! Joten käsken itseäni lopettamaan itkemisen. Ja astuessani sisälle toivon, etten näytä aivan kamalalta.
"Onko sulla kylmä vai miksi hengität noin nopeesti?"
Hetken on aivan hiljaista. Jään oven suuhun riisumaan kenkiäni ja minulla on tunne siitä, että sinä katsot minua ja seuraat jokaista liikettäni. Minä tiedän, että minun on sanottava jotain - Rikottava hiljaisuus. Minä tiedän, että sinä odotat sitä. Mutta minä en tiedä, mitä voisin sanoa... Halusinko sanoa yhtään mitään?
Mutta sitten sinä rikot hiljaisuuden puolestani. "Helpottiko?", sinä kysyt. Ja edelleenkin minusta tuntuu kuin olisin kuullut äänesi jostakin kaukaa - Rannalta, kun minä olen meren pohjassa. Mitä minä voisin sanoa? Jotain minun on vastattava... Mutta mitä? Pystynkö edes puhumaan? Mitä jos ääneni pettää? Mitä jos sinä huomaat, että olen itkenyt? Tai mitä jos alan itkemään edessäsi? Niin ei saa tapahtua! Minä en itke... En muiden ihmisten edessä!
Pidän katseeni kengissäni, kun vastaan sinulle: "Joo vähän"... Enkä minä oikeasti edes tiennyt puhuinko totta - Se oli hätävastaus. Mutta minä yritän pitää ääneni vakaana. Yritän olla värisemättä ja kuulostaa edes hiukan iloisemmalta. Yritän esittää kaiken olevan ok, koska minä en halua, että sinä näet minut rikkinäisenä. Siksi minä toivoin jo ennen kuin lähdin ulos, että palaisin takaisin ehjänä hymyillen. Palaisin takaisin hymyillen ja voisimme viettää kivan loppuillan. Mutta minä en palannut... Ja se hävetti minua... Olin omassa mielessäni epäonnistunut.
Otan muutaman askeleen eteenpäin ja jähmetyn paikalleni. Tunnen olevani hukassa. Eksyksissä. En tiedä, minne menisin tai mitä tekisin. Enkä minä vieläkään pysty kunnolla katsomaan sinuun. Syrjäsilmällä kuitenkin näen, että sinä istut yhä sohvan reunalla - Samassa paikassa, minne sinut jätinkin. Yritän sanoa jotain. Minä tiedän, että haluan sanoa jotakin. Mutta olen edelleenkin aivan solmussa. Miksi minä en pysty puhumaan?! Haluan puhua! Haluan kertoa kaiken! Mutta en vain pysty... Yritän sanoa jotain niin kovasti, että lopulta tunnen, kuinka yksi kyynel on lähdössä vierimään poskeani pitkin...
Pyyhin kyyneleen nopeasti hupparini hihaan siinä toivossa, ettet sinä ehdi nähdä sitä. Mutta juuri sillä hetkellä... Juuri sillä hetkellä, kun pyyhin kyyneleen... Minä aistin värähdyksen. Taisin epäonnistua. Sinä taisit nähdä sen. Voi paska! Syrjäsilmällä näen, kuinka sinä hätkähdät - Aivan kuin saisit sähköiskun. Ja minä pystyn aistimaan, kuinka silmäsi laajenevat ja tajuat, kuinka pohjalla nyt oikeasti ollaan... Sitten... Sinä levität kätesi ja lähetät minulle äänettömän viestin, kutsun. Ja minä tiedän heti, että minä haluan ottaa kutsun vastaan.
Minä käytännössä juoksen itkien luoksesi, sukellan käsivarsiesi suojaan ja heittäydyn kaulaasi. Voi minua!! Enkö osaa olla normaali?! Ja tunnen sinun asettavan varovasti kätesi ympärilleni, aivan kuin pelkäisit minun menevän rikki - Ei hätää, minä olen sitä jo! Tunnen kyyneleiden valuvan poskiani pitkin ja yritän pyyhkiä ne pois ennen kuin ne kastelevat paitasi. Pienen ajan päästä yritän vetäytyä pois... Mutta sinä et päästä minua. Sinä pidät edelleen lantiostani kiinni. Hennosti, varovasti, mutta pidät silti. Eikä minulla ole voimaa työntyä pois väkisin.... Eikä oikeastaan haluakaan. Joten minä jään siihen.
Yhtäkkiä en tunne enää maata jalkojeni alla. Ja minulle tulee olo, etten näe mitään. Rehellisesti luulin, että se oli se hetki, kun jalkani eivät jaksaneet kantaa enää ja minä olin pyörtymässä tai jotain. Joo pakko myöntää, että olisihan se ollut aika söpöä, jos olisin pyörtynyt käsivarsillesi :D Mutta seuraavassa hetkessä minä istun jo vierelläsi sohvalla ja sinä etsit vilttiäni. Yritän miettiä, mitä juuri oli tapahtunut.... Ja hiljalleen tajuan, että sinä olit nostanut minut siihen. Olit nostanut minut viereesi niin hellästi, etten edes ollut tuntenut sitä. Niin hellästi, että minä olin luullut lentäväni siihen. Niin hellästi kuin minä en painaisi mitään.
Sinä taisit tuntea, kuinka jäässä olin... Tuntea, kuinka minä tärisin ja kuinka nopeasti hengitin. Sillä kun olit nostanut minut sohvalle ja asettanut harmaan viltin ympärilleni... Tartuit hellästi olkapäähäni... Ja vedit minut itseäsi vasten.
Siinä minä nyt olen. Sinun sylissäsi. Ja voi juku, kun sinä saat minut tuntemaan oloni niin pieneksi! Tunnen sinun kätesi ympärilläni... Se on suojelevasti siinä, lämmittämässä ja pitämässä minua turvassa - Lähellä sinua. Tunnen sinun lämpösi tarttuvan minuun. Hiljalleen se vierii samoja reittejä pitkin, mistä kylmyys oli mennyt hetki sitten. Se huuhtoo tieltään pois kaiken kylmyyden... Ja minä sulan.
Hiljalleen väriseminen loppuu. Enkä minä enää yritä hengittää nopeasti paniikin vallassa, koska happi tuntuu loppuvan. Itseasiassa nyt hengittäminen tuntuu taas helpolta ja tunnen, kuinka hengitykseni tasaantuu. Se hidastuu ja hidastuu ja minä pelkään, että se pysähtyy lopulta kokonaan - Sama juttu sykkeen kanssa. Sydämeni ei tykytä enää niin kovasti enkä tunne enää sitä puristavaa tunnetta, joka sattui hengittäessä. Ja näin kaiken sen paniikin keskelle ilmestyy rauha!
Tunnen, kuinka paha olo katoaa ja hyvän olon sekä rauhallisuuden tunne valtaa koko kehoni. Lopulta sinä saatkin minut taas hymyilemään ja nauramaan. Ja minä olen niin kiitollinen siitä, että sinä autoit minua heräämään pimeydestä. Autoit minua selviytymään ahdistuskohtauksesta! Eikä kukaan toinen ole pystynyt siihen aikaisemmin... Ja minun tekee mieli halata sinua oikein tiukasti ja onnesta itkien hokea sanaa "KIITOS!" - Ai miksi? Koska mieleeni palaa muisto...
Mieleeni palaa muisto yli 10-vuoden takaa. Muisto siitä, kun olin lapsi ja olin saapunut myöhään illalla kotiin itkua pidätellen. Olin kävellyt yksin pimeässä pitkän matkan kovana pakkastalvena ja minä olin aivan jäässä - Niin kuin nytkin olin ollut. Tulin kotiin enkä olisi halunnut mitään muuta kuin päästä jonkun syliin... Edes hetkeksi. Tai saada vaikka edes pienen halin toiselta vanhemmalta... Se olisi riittänyt minulle myös. Mutta minä en saanut kumpaakaan.
Vanhemmillani ei ollut aikaa minulle. He torjuivat minut... Ja he torjuivat minut aina. He menivät nukkumaan ja jättivät minut yksin surujeni kanssa. Muistan, kuinka siirsin ison pehmeän lattiatyynyn olohuoneen lämpöpatterin viereen. Muistan, kuinka makasin sen päällä yksin ja yritin siepata kaiken lämmön itseeni. Ja minä muistan, kuinka päästin hiljaisuudessa muutaman kyyneleen, ennen kuin nukahdin siihen. Ja herätessäni keskellä yötä, hiivin sänkyyni... Jotten saisi aamulla huutoa siitä, miksi nukun olohuoneen lattialla.
Nyt tilanne oli sama, mutta lopputulos eri. Tällä kertaa sinä olit ottanut minut halaukseen. Minä olin suostunut siihen, halannut sinua ja pitänyt siitä. Nopeasti minä olin kuitenkin yrittänyt vetäytyä. Olin yrittänyt vetäytyä, koska minusta tuntui, etten ansainnut sitä. En minä ansaitse halia, kun minuun sattuu... Minusta tuntui, että se oli väärin - Ei minua voi kohdella näin, koska minua ei ole koskaan aiemmin kohdeltu näin... Vaikka samalla se tuntui niin oikealta - Kyllä minua pitää kohdella juuri näin!
Tuon halauksen lisäksi sinä olit ottanut minut syliin. Olit ottanut minut vielä syliin, vaikka olisin tyytynyt vain sekunnin kestävään haliin. Ja minä olin niin hämmentynyt siitä! Olit tehnyt tämän kaiken, vaikka minä en ollut edes pyytänyt sitä. Enkä minä ollut pyytänyt sitä, koska pelkäsin torjutuksi tulemista. Minut oli torjuttu niin monta kertaa, etten enää uskaltanut pyytää sitä... Mutta minä olin silti halunnut sitä... Minä olin halunnut sitä alusta asti! Mutta minä olin ajatellut, ettet sinä ehkä halua... Joten minä olin luovuttanut tuon asian suhteen. Mutta sitten sinä kutsuitkin minut... Ja toteutit ne molemmat toiveeni, jotka lopetin kauan sitten lausumasta ääneen!!
Nyt sylissäsi minä mietin, että tältäkö se tuntuu. Tältäkö tuntuu olla jonkun sylissä? Ja ehkä ensimmäistä kertaa ikinä minusta tuntuu aidosti siltä, että minä en ole ihan oikeasti yksin. Että tässä maailmassa on ainakin yksi ihminen, joka ihan oikeasti välittää minusta! Että joku pitää ihan oikeasti huolta minusta! - Ja sinä vielä osoitat sen varmistamalla, etten ole tukehtumassa hupparini huppuun! Ensimmäistä kertaa minusta tuntuu ihan oikeasti siltä, että minä olen tärkeä ja hoidon arvoinen! Että minä olen... rakastettava...? Onko se oikea sana? Ja minä toivon, ettei tuo tunne koskaan katoaisi!
"Voinko kuolla tähän?", kysyn sinulta puoliunessa. Tarkoitan sitä, että jos nyt sydämeni pysähtyy ja lakkaan hengittämästä, niin pahastuisitko? Lisäksi tarkoitan, että jos sinä olet niitä miehiä, jotka tulevat vain satuttamaan minua, niin nyt on tilaisuutesi! Tee se nyt, kun olen heikoimmillani... Nyt, kun minä olen täysin antautunut sinulle... Nyt, kun olen sylissäsi... Nyt, kun luotan sinuun... Nyt, kun olen haavoittunut, hauras... Joten nyt tai ei koskaan - Ota tikari taskustasi ja tapa minut tähän paikkaan. Tapa minut, kun sitä vähiten odotan. Minä en suutu sinulle. Koska jos minä joskus kuolen, haluan kuolla juuri tähän tunteeseen!
Näen pöydällä kynän ja paperia... Ja minun tekee hirveästi mieli kirjoittaa. Kirjoittaa kysymyksen, jonka haluan sinulta kysyä, mutta jota en meinaa saada ulos suustani: "Miksi olet noin ihana? Mitä minä tein saadessani sinut elämääni? Miksi pidät huolta minusta? Minä olen vain minä. Ja sinä olet liian hyvä astumaan paskaan elämääni." Mutta minä en nouse ylös, jotta voisin kirjoittaa nuo sanat sinulle. En nouse ylös, koska en halua lähteä pois sylistäsi. En halua vielä luopua tuosta tunteesta, koska en tiiä pääsenkö siihen enää takaisin. Siispä yritän sanoa ne ääneen... Huonolla menestyksellä.
Minä toivon, että sinä voisit olla siinä aina - Suojelemassa minua kaikelta pahalta. Olla turvanani, kun elämä tuntuu kaatuvan päälle. Mutta minä tiedän, ettet sinä ole.
Seuraavana päivänä sinä lähdet. Ja minä tiedän, ettet sinä voi jäädä, vaikka sitä kovasti haluaisinkin... Minä ymmärrän sen! Mutta minä en halua luopua sinusta. Haluan olla tässä... Ja haluan sinun olevan siinä. En halua sinun lähtevän pois... Edes nukkumaan! En halua, että lähdet, koska en tiedä, milloin näen sinut uudestaan... Enkä tiedä, milloin voin taas seuraavan kerran tuntea näin.
En halua, että aika kuluu ja pian tulee aika, jolloin sinun täytyy lähteä. Minä haluan pysäyttää ajan. Mutta minä tiedän, ettei se ole mahdollista. Minä tiedän, etten pysty ylläpitämään tätä taikaa ikuisesti. Mutta minä haluan nauttia tuosta tunteesta niin kauan kuin mahdollista!
"En pyydä sinua jäämään luokseni. En vaadi sitä sinulta, koska en itseäkkään haluaisi olla kanssani. Enkä minä halua vaatia sinulta mitään, mitä en olisi itse valmis tekemään."
Ovella heität repun selkääsi ja minä haluaisin niin kovasti halata sinua vielä viimeisen kerran... Kiitokseksi tästä kaikesta. Mutta minä en saa sitä aikaseksi... Minä katson vain maahan ja yritän miettiä, uskallanko halata... Ja vaikka olisinkin lopulta uskaltanut, minä en ehdi... Sillä sinä olet jo ottanut askeleen lähemmäs minua ja vetänyt minut viimeiseen halaukseen!
Sitten sinä lähdet. Minä jään yksin... Ja minulla on jotenkin orpo olo, kun et ole enää täällä... Mutta minä en lopeta hymyilemistä. Minä olen niin kiitollinen, että sain viettää tämän viikonlopun kanssasi - Vaikka sinä ehkä nyt vihaat minua ja sait varmuuden siitä, ettet halua nähdä minua enää ikinä uudestaan! Jos niin kävi, niin minä ymmärrän....
Sitten tapahtuu jotain, mitä en olisi uskonut tapahtuvan. Juuri, kun sinä olit lähtenyt... Juuri, kun sinä olit ajanut autollasi pois mökin pihasta... Minä näen merellä liikettä. Näen kaksi tuttua valkoista lintua - Kalle ja Kaisla. Sekunnissa minä olen keskeyttänyt hommani, laittanut kengät jalkaan ja juossut rantaan niitä vastaan. Ja jos totta puhutaan, sillä hetkellä minua hieman harmitti, että olin antanut sinun viedä sen viimeisen pullan! - Pullavaras!
Vaikka sinä jouduit jättämään minut yksin, juuri sillä hetkellä, kun olen juoksemassa joutsenia vastaan, minusta tuntuu, etten minä ole enää yksin. Ja juuri sillä hetkellä minä tiedän, etteivät nämä olleet vielä hyvästit. Minä luotan siihen. Minulla on vahva tunne siitä - Eikä intuitioni ole vieläkään pettänyt minua! Toivottavasti sinäkin tunnet niin...
- Läpinäkymätön
Kommentit
Lähetä kommentti