Huomaa minut ennen kuin uppoan

"Kaikki on hyvin", minä sanoin ja hymyilin sinulle tähtisilmät loistaen... Vaikka koko pakka sisälläni kiljui apua.

On synkkä ja myrskyinen yö. Huppu päässä kävelen yksin kaupungin hiljaisia kujia pitkin. Minä olen ainoa, joka on hereillä - koko muu maailma nukkuu - ja minä kävelen yksin. Kaikkialla on niin tyhjää, autiota. Ketään ei näy missään. Ainoa, joka kävelee vieressäni, on oma synkkä varjoni.  Ja minä katselen, kuinka tuuli kuljettaa likaista paperin palaa märkää tien pintaa pitkin. 

Harmaata taivasta koristavat tummat sadepilvet ja kylmä tuuli piiskaa sadepisaroita kasvoilleni niin, että minun on vaikea nähdä eteeni. Nirskun, narskun, kuuluu kenkieni alta, kun kävelen hiekkatietä pitkin. Yritän hypellä suurien mutaisten vesilätäkköiden yli, mutta siitä huolimatta tunnen, kuinka kenkäni hörppäävät välillä vettä. Tunnen, kuinka kylmä likainen vesi virtaa kenkieni sisään, tarttuu sukkaani ja kiipeää sen vartta pitkin ylös. Normaalisti vihaisin tuota tunnetta yli kaiken. Mutta nyt se ei oikeastaan haittaa minua... Nyt mikään ei tunnu miltään... Tai no tuntuupas, kaikki tuntuu tyhjältä, ontolta.

Minä toivon, että joku muukin olisi hereillä. Että joku löytäisi minut ja osoittaisi, etten minä ole yksin. Toivon, että joku kävelee minua vastaan... Ja kun minä refleksimäisesti hymyilen hänelle, hän huomaisi muutakin kuin vain hymyni. Toivon, että hän näkisi näkymättömät kyyneleet poskillani ja kuulisi äänettömän hätähuutoni. Että hän huomaisi minut ja näkisi suojamuurini läpi, mitä minä oikeasti olen. Sitten hän tarttuisi minun kylmään käteeni, kävelisi hetken vierelläni ja antaisi minulle pienen toivon kipinän. Sitä minä toivon.

Mutta niin ei tule tapahtumaan. Kukaan ei kävele minua vastaan. Kukaan ei tule luokseni. Ja vaikka joku tulisikin, hän ei huomaa minua. Hän ei huomaa suruani eikä kyyneleitäni. Vaikka minä lähettäisin sata hätärakettia taivaalle, kukaan ei näe syvyyttäni. Kaikki näkevät vain sen kuuluisan tekohymyn ja naurun, joka valtaa koko kehoni. Eikä kukaan ymmärrä, ettei se ole totuus. Kukaan ei ymmärrä, että minä pelaan kovan tytön roolia - Ja valitettavasti minä olen siinä yllättävän hyvä... En haluaisi olla!! Aina kaikki uskovat siihen illuusioon, joka toimii suojamuurinani. Ja niin minä kävelen yksin... Mieleni huutaessa tyhjille kujille: "Ole kiltti ja huomaa minut. Huomaa minut ja auta minua ennen kuin on liian myöhäistä... Huomaa minut ennen kuin uppoan! Ole kiltti, ihan kuka vain!"

Milloin yhteiskunta oppii, että iloisuus ei aina tarkoita sitä, että ihminen olisi onnellinen? Ja milloin ihmiset ymmärtävät, että iloinen hymy ei aina tarkoita samaa kuin kaikki hyvin, olen kunnossa? 

Saavun rantaa ja tuijotan merelle. Horisontti itkee, albatrossi lentää ja minä itken ne kyyneleet, jotka jätin kauan sitten... Ne kyyneleet, jotka patosin sisälleni liian kauan aikaa sitten... Enkä edes yritä peitellä itkuani - Mitä väliä? Miksi piilottaisin kyyneleet, kun ei niitä kuitenkaan kukaan näe? Kukaan ei kuitenkaan huomaa minua... Nämä ajatukset pyörivät päässäni, kun seison yksin sateessa. Annan vesipisaroiden ropista kasvoilleni ja sekoittua kyynelieni kanssa... Annan merituulen leikkiä hiuksillani ja aaltojen kastella kenkäni likomäriksi, koska ne ovat sitä jo... Ja vaikka minä pelkään kuollakseni vettä, meri tuntuu vetävän minua puoleensa.

Tumma vesi, tumma taivas, pimeä sateinen yö... Kaikkialla on vain mustaa. Ja minä odotan jonkinlaista valoa. Jonkinlaista pientä valon pilkahdusta ennen kuin maailma loppuu ja pimeys nielaisee minut kokonaan. Minä odotan aurinkoa, voimani lähdettä. Minä odotan, että se saapuu ja antaa minulle voimaa. Mutta vaikka minä kuinka odotan sen saapuvan ja valaisevan koko maailman... Minusta tuntuu, että yö on ikuisuus ja aamu vain kangastus. 

"Aurinko nousee joka aamu, mutta mistä tiedän minne? Mutta ainakin se nousee. Se nousee aina. Kumpa vain löytäisin sen."

Näen merenpinnan alla jonkin kimaltavan. Ja minulla on tunne, että se on minun valoni! Niinpä minä otan askeleen lähemmäs sitä - Haluan siepata tuon pienen voiman itselleni. Ja juuri sillä hetkellä, kun jalkani liikahtavat lähemmäs sitä, se räjähtää. Se katoaa näkyvistä, koska sitä valoa ei ollut. Se oli vain harhaa, kuvitelmaa, toivoa. Ja juuri sillä hetkellä minä tiedän, että tuo oli minun viimeinen askeleeni. Jätän hiljaiset jäähyväiset maailmalle ennen kuin putoan kaulaani myöten veteen. 

Pimeys tarttuu minua jalasta - Tai ainakin se tuntuu siltä. Se haluaa saada minut kokonaan vedenpinnan alle... Se haluaa poistaa kaiken valon ja toivon sisältäni ja hukuttaa minut itseensä. Ja vaikka minä kuinka potkin, jotta ote irtoaisi... Vaikka minä kuinka yritän taistella sitä vastaan... Minä en pärjää sille - Voimani ovat lopussa. En pärjää sille yksin eikä kukaan ole täällä auttamassa minua... Olen yksin, koska kukaan ei huomaa minua. 

Mikään ei ole lopullista; Kaikki muuttuu, kaikki liikkuu, kaikki pyörii, kaikki lentää pois ja katoaa. Niin myös minä... Joten niin minä hengitän viimeisen henkäykseni. Täytän keuhkoni hapella viimeisen kerran ennen kuin minut vedetään pinnan alle ja minä uppoan - Putoan vetiseen hautaani. 

"Tarvin turvaa, tarvin jonkun, joka pystyy nostaa mut ylös sielt, et pysyn elossa."  

Vettä. Joka puolella. Ja se yrittää tunkeutua jokaiseen soluuni. Se yrittää työntää kaiken elämän pois ja vallata kehoni. Ja vesi tuntuukin kylmältä, kun se virtaa keuhkoihini ja kaikkialle elimistööni. On pimeää ja merenpohja on vielä niin kaukana, kun näen pienien kuplien kohoavan kohti pintaan. Mutta minä en mene paniikkiin. Vaikka sisälläni myrskyää kovasti, minä olen rauhallinen. Ja minä ihailen noita taianomaisen kauniita happikuplia, jotka mahdollistavat elämän. 

Vajoan koko ajan syvemmälle ja syvemmälle... Enkä minä vieläkään pyydä apua, vaikka minä niin kovasti tarvitsisin sitä. En huuda avunhuutoa tai ammu taivaalle hätärakettia, koska kukaan ei kuitenkaan huomaa sitä. Kukaan ei välitä. Ketään ei kiinnosta. Eikä siksi tuolla raketilla olisi mitään merkitystä. Silti pieni osa minusta ajattelee, että ehkä joku sittenkin näkisi rakettini... Ehkä joku sittenkin lähtisi seuraamaan punaista valojuovaa ja pelastaisi minut. Mutta minä en lähetä rakettia. En pyydä apua, koska en halua tunnustaa sitä, että minä olen heikko... Ja koska minä tiedän, ettei tässä maailmassa ole ketään, joka voisi auttaa minua. Niin minä jatkan uppoamista.

Toinen räjähdys. Siitä aiheutuva valo valaisee koko merenpohjan ja sokaisee minut hetkeksi. Ja kun se himmenee, minä näen edessäni tutun aluksen... Kursk - Venäjän laivaston ydinsukellusvene, joka upposi 12.8.2000 Barentsinmerellä torpedo-osastojen räjähdettyä... Ja jonka kaikki 118 miehistönjäsentä kuolivat pelastusyrityksistä huolimatta. Siellä se on. Matkalla pohjaa niin kuin minäkin. Minä aistin sen energian, paniikin, jonka vallassa nämä ihmiset ovat. Kuulen heidän kaameat avunhuutonsa ja näen heidän jokaisen hätärakettinsa, jotka he lähettävät taivaalle pelastuksen toivossa. Tuntuu kuin minut olisi isketty keskelle Titanic - elokuvan loppukohtausta. Ja niin minulle iskee pakottava tarve auttaa. Minun on pakko auttaa ja pelastaa nuo kuolemaan tuomitut ihmiset! Minun on tehtävä jotain! Ja minä yritänkin liikkua Kurskia kohti... Etenemättä mihinkään...

"Kultapieni, milloin sinä opit, ettet voi pelastaa koko maailmaa, vaikka sitä niin kovasti haluatkin?" 

Mutta sitten todellisuus iskee päin kasvojani... Ja minä tajuan, etten voi auttaa hukkuvia. En voi pelastaa heitä, koska minun täytyy pelastaa ensin itse itseni. Ja minun täytyy pelastaa itseni, koska kukaan muu ei sitä tee - Minun on pärjättävä yksin... Kurskin on pärjättävä yksin... Kaikkien on pärjättävä yksin... Niin se maailma pyörii: Ainoa ihminen, joka on kanssasi koko elämäsi ajan, olet sinä itse. Niinpä me olemme yksin.

Lisäksi minä olen väsynyt siihen. Olen väsynyt itseeni. Olen väsynyt siihen, että kun jonkun selkään ammutaan nuoli, minä olen aina paikalla vetämässä sen pois, vaikka minun selässäni on niitä lukuisia - Eikä kukaan vedä niitä pois. Ja minä olen väsynyt siihen, että minä aina irrotan sen nuolen kaverin selästä ja kiinnitän sen omaani. Vihaan sitä piirrettä itsessäni! Vihaan sitä, että olen niin auttavainen ja empaattinen! Ja minä vihaan sitä, että tässäkin tilanteessa minä unohdan itseni, koska haluan niin kovasti auttaa Kurskia.

Milloin minä oppisin valitsemaan itseni enkä muita?  Milloin minä oppisin olemaan edes hieman itsekäs - Jos se edes on oikea termi... Ja milloin minä opin, etten voi auttaa muita rikkomatta itseäni?

Olen aina paikalla auttamassa muita, eikä kukaan ole ikinä paikalla auttamassa minua samalla tavalla. Minä vihaan sitä. Vihaan sitä faktaa, että kukaan toinen ei pysty ikinä auttamaan minua samalla tavalla - Samalla empaattisuudella, lämmöllä ja energialla - kuin minä autan muita. Kukaan ei pysty siihen, koska kukaan muu... Kukaan toinen ei ole niin kuin minä... Kukaan toinen ei ole hyperempaattinen... Kukaan ei osaa auttaa. Edes minä en osaa. En osaa auttaa itse itseäni. En ymmärrä itseäni... Miksi kukaan muukaan ymmärtäisi?

"Se on viimeinen viestini. Ja kaikki muu, mitä jäljellä on, katoaa."

Olen pulassa. Minä hukun. En pysty pelastamaan itseäni. Enkä pysty pelastamaan muita. En pysty tekemään mitään, sillä voimani ovat vähissä. Ainoa asia, johon minä pystyn, on pyytää apua. Mutta edelleenkin minä puren huulta. Puren sen verille. Ja tuo veri jää leijailemaan ympärilleni. Minä pelästyn sitä ja se on se hetki, kun minä viimeinkin pyydän apua... Paniikin vallassa lähetän taivaalle hätäraketin. Se nousee veden pinnan yläpuolelle ja räjähtää taivaalla. Mutta niin kuin aina... Se jää muiden rakettien varjoon. Eikä kukaan huomaa sitä.

Tämä on loppu. Minä tiedän sen. Olen melkein meren pohjassa. Kukaan ei auta, enkä minä pysty enää. En pysty enää pitää itseäni elossa ja taistella pimeyttä vastaan. Siksi antaudun kohtalolleni ja vilkutan alukselle. Vilkutan sille hyvästiksi lopuilla voimillani ja kuiskaan viimeisen sanani: "Anteeksi" - Anteeksi, etten pystynyt auttamaan teitä. Anteeksi, että minä en pystynyt pelastamaan teitä. Anteeksi, että en pystynyt pelastamaan itse itseäni. Anteeksi, että minä olen huono, kun en pystynyt siihen... 

Sitten suljen silmäni. Ja kun selkäni koskettaa viimeinkin mutaista merenpohjaa... Maailma pyörähtää ympäri. Minut kiskaistaan rajusti takaisin todellisuuteen. Oksennan kaiken veden ulos keuhkoistani ja haukon hädissäni ilmaa, kun silmäni räjähtävät auki.

Ja niin minä herään.

"Avaan hitaasti silmäni. En näe mitään. En näe ketään. Olen edelleenkin yksin - Kukaan ei huomannut tänäkään vuonna rakettiani." - Minun vuoteni 2020

Herään ja odotan auringonvalon pilkistävän ikkunasta. Mutta minä en näe sitä. En näe valoa. En näe aurinkoa. Näen edelleenkin vain pimeyttä. Itken siinä hetken ennen kuin nousen ylös ja hymyillen valehtelen koko maailmalle... Kaikki hyvin.

Huomasin, että vaikka kuinka kovasti hymyilin ja yritin tehdä asioita, jotka tekivät minut onnelliseksi, elämäni pimeimmät päivät tulivat takaisin jatkuvasti - Sieluni mustimmat yöt eivät koskaan pysähtyneet. Ja vaikka minä ehkä sanoinkin rakastavani elämää, minusta tuntui siltä, että aina on vain yö ja painajaisia, eikä aamu koskaan sarasta. 

Ja ehkä ihmettelet miksi... Ehkä ihmettelet, miksi minä nousen aina? Miten minä pystyn siihen? Miten pystyn unohtamaan yön tuomat painajaiset ja aloittaa päivän puhtaalta pöydältä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut? En minä aina pystykään siihen... Menneisyyteni vaikuttaa minuun aina. Mutta enimmäkseen yritän olla ajattelematta sitä ja yrittää selviytyä yksin päivä, hetki kerrallaan. Yritän tehdä rauhan sen kanssa... Ja varoa uppoamasta liian syvälle...

"Olen yrittänyt hukuttaa suruni, mutta se paskiainen oppi uimaan... Eikä se nyt jätä minua koskaan rauhaan."

- Läpinäkymätön