Se alkoi tunteena. Ja sitten siitä tuli toivoa. Josta sitten tuli hiljainen ajatus. Mikä sitten muuttui hiljaiseksi sanaksi. Sitten se sana kasvoi kovemmaksi ja kovemmaksi, kunnes se oli taisteluhuuto. Myöhemmin se sai rinnalleen muita sanoja, jolloin muodostui lause. Ja tuo lause oli se, joka sai minut likaamaan tyhjän valkoisen paperin... Sillä tuon lauseen minä kirjoitin ylös mustalla kuulakärkikynällä. Keksitkö, mikä tuo lause oli? Entä se ensimmäinen sana?
Ensin paperilla oli vain tuo lause - Yksi ajatus. Ja kului aikaa ennen kuin se sai kaverikseen toisen lauseen, kolmannen... Mutta pian niitä oli lukuisia. Ja pian nuo lauseet sisälsivät jo satoja erilaisia ja ristiriitaisia tuntemuksia, fiiliksiä sekä ajatuksia. Hiljalleen syntyi tavallinen teksti, jota minä päätin päivittää ajan saatossa. Ajoittain palasin tuon tekstin ääreen kuin se toimisi jonkinlaisena päiväkirjana. Kirjoitin siihen uuden sanan, uuden lauseen, uuden kappaleen... Kunnes eräänä päivänä käteeni osuikin värikynä.
Mielikuvitukseni lensi taivaissa ja kirjoitin muutaman pienen kielikuvan tekstin sekaan. Ja tämä sanojen valtaama kaaos innosti minua värittämään tekstille miljöön eli tapahtumapaikan, satumaisen ympäristön - Ja näin tuosta tekstistä muodostui tarina! Ja näin... Vuoden kuluttua... Tuosta ensimmäisestä lauseesta, ensimmäisestä sanasta ja ensimmäisestä tunteesta, oli syntynyt suuri tarinamuotoinen kielikuva. Siitä oli muodostunut yhtenäinen elävä tarina, jonka pääroolissa monet ihmiset ovat olleet ja monet tulevat vielä olemaan. Tarina, jonka pääroolissa, minä olin juuri ollut...
TIESITKÖ, ETTÄ JOKAISEN TYTÖN PROFIILI KOOSTUU YHDESTÄ POJASTA,
MUTTA TÄMÄ POIKA EI IKINÄ TIEDÄ JOKAISEN SANAN OLEVAN HÄNESTÄ?
Kyllä, tämä tarina kertoo rakkaudesta, ja sen syntymisestä. Se kertoo täydellisesti, mutta raa´asti, rakkaudesta, joka ensin syntyy ja sitten ei etene. Se kertoo jatkuvasta odottamisesta, välimaastossa olemisesta ja sen aiheuttamasta tuskasta. Ja se kertoo siitä, kuinka on jo itse tehnyt kaikkensa... Eikä halua antaa itsestään enää yhtään enempää ennen kuin on saanut vastakaikua. Joten jäät odottamaan epätoivoisesti vastausta siihen ympäristöön ja niiden ajatusten ja tunteiden kanssa, jotka itse mielessäsi loit.
Tämän tarinan nimi on Pyöreähuonesimulaatio. Se on täysin minun kirjoittamani. Täysin minun hullujen ajatuksieni, voimakkaiden tunteideni ja vilkkaan mielikuvitukseni synnyttämä kaaos sotkettuna tositapahtumiin. Ja nyt minä haluan jakaa tämän tarinan teille. Tarinan, jonka kirjoittamisen aloitin reilu vuosi sitten... Mutta joka oli ollut olemassa jo kauan aikaa ennen kuin uskalsin ottaa kynän käteen!
~ Olin valmis ainoastaan sinulle ♥️ ~
Juuri nyt minusta tuntuu siltä, että maailma näyttää jatkuvalta labyrintilta. Labyrintilta, joka koostuu lukuisista pyöreistä huoneista ja ovista, joiden takana on ihmisiä - Toiset heistä ovat jumissa, umpikujassa... Ja toiset ovat taas onnellisia, kun he ovat löytäneet etsimänsä, ulospääsyn tuosta sokkelosta...
Ja juuri nyt minä olen yksin tuollaisessa pyöreässä huoneessa, umpikujassa. Näen ympärilläni useita lukittuja ovia, ja minä tiedän jokaisen oven takana olevan ihminen, joka voi olla minulle tuttu tai sitten hieman vieraampi. Ja jotta minä voisin jatkaa matkaani... Jotta minä pääsen ulos tuosta pyöreästä huoneesta... Minä tarvitsen rinnalleni jonkun, joka näyttää minulle oikean suunnan. Jonkun, joka avaa ovensa minulle, päästää minut sisään ja antaa minulle mahdollisuuden jatkaa polkuani hänen ovensa kautta.
Nyt minun on vain valittava, tehtävä päätös. Minkä oven minä avaan? Seison yksin keskellä huonetta ja katselen ympärilläni olevia ovia - Punnitsen eri vaihtoehtoja. Tiedän, että pystyn avata niistä jokaisen, sillä noiden ovien takana olevat ihmiset ovat antaneet minulle heidän avaimensa... Ja niin minulle on kertynyt valtava avainnippu, jota pidän nyt käsissäni. Minulla on siis avain eli mahdollisuus jokaiseen oveen. Ja yksi ovista kiinnittääkin huomioni...
Tuon oven takana on jotain erilaista. Jotain, mitä minä en halua elämääni. Jotain, joka saa ajatusmaailmani kääntymään täysin ylösalaisin. Mutta siitä huolimatta se vetää minua niin kovasti puoleensa. Ja vaikka minua pelottaa, minun sydämeni sanoo, että minä haluan avata tuon oven. Ymmärsitkö jo, että tuon oven takana olet sinä?
Ennen kuin tapasin sinut, olin varma, että tiesin, mitä elämältäni halusin ja mitä en halunnut. Tiesin oman polkuni. Mutta nyt niitä asioita, joita minä olin aikaisemmin halunnut, en halunnut enää. Ja niitä asioita, mitä en ollut aiemmin halunnut, halusin nyt. Siksi en tiennyt, miten minun pitäisi suhtautua sinuun. Pitäisikö minun tehdä täyskäännös... Unohtaa sinun ovesi ja keskittyä muihin? Vai pitäisikö minun kokeilla jotain uutta, erilaista ja lähteä sinun matkaasi?
Ennen kuin tapasin sinut, olin varma yhdestä asiasta: En ikinä haluaisi olla sellaisen ihmisen kanssa, jolla on samanlainen ominaisuus kuin minulla. Mutta nyt en osaa enää kuvitella mitään muuta! En osaa kuvitella enää mitään muuta kuin sinut - Kaikkien ominaisuutesi kanssa... Olipa ne miten hyviä tai huonoja tahansa!
Lopulta minä päätän valita tuon oven... Tajuan, että vaikka minä en halunnut sinua elämääni, sinä olet se, jonka oven minä haluan avata. Ja sinä olet se, jonka kanssa minä haluan yrittää - Ensimmäistä kertaa tosissani. Siispä astelen hitaasti, varovasti ovesi eteen ja etsin sinun avaintasi avainnipustani. Mutta minä en löydä avaintasi... Löydän avainnipusta kaikkien muiden ovien avaimet paitsi sinun avaimesi - Sinun avaimesi puuttuu! Ja se on juuri se avain, jonka minä haluan. Se on juuri sen oven avain, jonka minä haluan avata. Mitään muuta minä en halua! En osaa edes kuvailla, kuinka masentavalta tuo tuntui...
Niistä kaikista ihmisistä, jotka olivat noiden ovien toisella puolella, sinä olit ainoa, joka ei koskaan antanut avainta minulle suoraan. Sinä olit ainoa, joka oli erityisen varovainen sen asian kanssa, kenelle avaimesi annoit. Ja minä pidin sitä aina enemmän kuin vain hyvänä asiana! Mutta se tieto, että vain sinulla on avain, jolla tuon oven saa auki, murskaa minut... Ja se, että minä en voi avata oveasi, lisää kiinnostustani tietää, mitä kaikkea voisin kanssasi kokea... Miksi ihmiset aina kiinnostuvat niistä asioista ja ihmisistä, joita heidän ei ole mahdollista saada?! - Se on hanurista!
Minä en voi avata oveasi. Minulla ei ole avaintasi... Joten päätän antaa avaimeni sinulle. Annan sen sinulle siinä toivossa, että sinä päättäisit avata tuon oven. Pudotan avaimeni sinun ovesi postiluukusta ja jään odottamaan yksin tuohon pyöreään huoneeseen... Jään kiltisti odottamaan sitä päivää, jolloin tuo ovi avautuu ja sinä kaappaat minut syliisi.
"Jään odottamaan, sillä minä en voi tehdä enää yhtään mitään... En voi tehdä yhtään mitään, koska vain sinulla on avain, jolla voi avata tuon meidän välissämme olevan oven!"
Sitten tuli se hetki... Se aika, kun minä vain odotan. Odotan sinun vastaavan viestiini, sinun soittavan, sinun valitsevan minut ja sinun avaavan tuon kirotun oven! Odotan sitä päivää, kun sinä huomaat, että minä olen täällä - Yksin pyöreässä huoneessa, ovesi takana odottamassa sinua. Ja sinun huomaavan, millainen tyttö olisi tarjolla... Millainen tyttö olisi vierelläsi, jos vain päättäisit antaa hänelle mahdollisuuden. Tyttö, joka valitsi juuri sinun ovesi kaikista niistä lukuisista muista ovista. Tyttö, joka on valmis ainoastaan sinulle.
Sinä et nähnyt koskaan hymyäni, joka tuli kasvoilleni joka kerta, kun avasin viestisi. Etkä sinä pystynyt koskaan näkemään reaktiotani, kun joku viestitti minulle ja pettymystäni, kun viestin lähettäjä et ollut sinä... Sinä olit ainoa ihminen, joka pystyi piristämään päivääni ainoastaan hymyilemällä!
Eräänä päivänä sinä avaatkin ovesi minulle. Jätät sen rakosilleen ja päästät minut kynnykselle. Avaat minulle hiukan sydäntäsi. Näytät minulle syvyytesi, joka on niin hämmästyttävän lähellä minun omaa aallonpituuttani! Sitten sinä sanot minulle jotain kaunista... Jotain, joka saa minut ajattelemaan, että ehkä sinäkin voisit haluta jotain enemmän... Nuo olivat niitä hetkiä, kun halusin kovasti tutustua sinuun. Halusin oppia tuntemaan sinut. Halusin tietää sinusta kaiken. Halusin kuulua elämääsi... Ja nuo olivat niitä hetkiä, kun minä.... Rakastuin sinuun...
Etkä tiedäkään, kuinka vaikeaa tuon ääneen sanominen on. Katsos, kun myönsin olevani rakastunut sinuun – Ihmiseen, joka ei ehkä näe minua samoin – Kukaan ei ymmärrä miksi. Minäkään en ymmärrä! Oikeastaan en ymmärrä mitään tästä... En ymmärrä, kuinka rakkaus toimii ja miksi minä olen niin rakastunut sinuun. Olet täysi ääliö ja minä hullu, mutta en välitä, koska se tuntuu niin oikealta.
Kyllä, minä halusin kertoa tämän kaiken sinulle... En vain koskaan löytänyt sanoja ja minua hävetti. Hävetti myöntää, että sait minut koukkuusi niin helposti. Ja, että antauduin lähes tuntemattomalle ihmisille tuosta vain... Tiedät, ettei se ole tapaistani. Miten minä olisin siis pystynyt kertomaan tämän kaiken sinulle, kun en pystynyt myöntämään sitä edes itselleni?
Lisäksi pelkäsin. Pelkäsin, mitä tapahtuisi sen jälkeen, kun ottaisin asian puheeksi. Pelkäsin, että pilaisin tämän kaiken, pitäisit minua ääliönä ja lähtisit sanomatta sanaakaan. Siksi viivyttelin. Mutta minä pelkäsin joka päivä, että jonain päivänä tulee se hetki... Se hetki, kun yksi kaunis sanasi tai tekosi saa minut murtumaan, tunnustamaan kaiken ja joudun kohtaamaan sen, johon en ollut vielä valmis - En ollut valmis käymään läpi tätä keskustelua.
Mutta juuri, kun sinä olet päästänyt minut niin lähelle. Juuri, kun sinä olet päästänyt minut kynnykselle ja antanut minun olla siinä hetken aikaa... Kaikki muuttuu - Sinä työnnät minut pois ja suljet oven! Ja niin minä olen taas yksin pyöreässä huoneessa. Koputan oveesi, mutta sinä et tule avaamaan... Ja minä ajattelen, että ehkä olinkin väärässä. Ehkä sinä et oikeasti haluakkaan minusta yhtään enempää. Ei se mitään, saat anteeksi. Minä jatkan matkaa. Etsin jonkun toisen oven.
Otan askeleen, kaksi, kauemmas sinusta... Ja sitten täysin yllättäen ovesi avautuu taas rakosilleen. Minä palaan takaisin ja voi, kuinka iloinen olenkaan siitä, että päätit avata ovesi minulle uudestaan. Pidät minua siinä jonkun aikaa ennen kuin sinä taas työnnät minut pois. Lähden ja sinä avaat ovesi taas, mutta suljet sen yhtä nopeasti kuin edellisenkin... Ja tämä loputon kehä tekee minut hulluksi!!
Kun sinä leikit ovella, minä pompin jatkuvasti kahden ääripään välillä;
Toisinaan minusta tuntuu, että sinäkin haluat avata tuon oven, mutta se pelottaa sinua - Niin kuin se pelotti minuakin! Ja minä haluan kannustaa sinua. Haluan sanoa sinulle, että pelkääminen on ok ja minä ymmärrän sinua. Mutta minä haluan näyttää sinulle, etten minä ole niin pelottava kuin ehkä ajattelet. Haluan näyttää sinulle, että minä olen ehkä maapallon ainoa, jonka kanssa sinun ei tarvitse koskaan pelätä.
Toisaalta taas minusta tuntuu, ettet sinä missään nimessä halua avata sitä. Ja minä pelkään, että sinä käytät minua vain hyväksi... Annat minun vain olla siinä, roikkua mukana, kunnes löydät jotain parempaa... Heität minut pois lopullisesti niin kuin en olisi koskaan merkinnyt sinulle yhtään mitään. Ja näin satutat minua enemmän kuin osasin koskaan edes odottaa.
"Mä avaisin mun silmät.... Sanoisin, et mä en tiedä mitään kauniimpaa kuin sun sanat aamuisin... Mä niillä eläisin taas hetken, jos sut saisin mulle puhumaan"
Aikaa kuluu ja mietin, päätätkö koskaan avata ovea. Olen ollut valmiina sinua varten jo jonkin aikaa ja nyt pelkään, että olet unohtanut minut, koska en ole päässyt kynnyksellesi pitkään aikaan. Välillä hakkaan ovea ja huudan nimeäsi siinä toivossa, että kuulisit minut ja muistaisit, että minäkin olen olemassa. Mutta sinä et tee mitään... Ja minä olen jumissa. Ja minä pelkään, ettet sinä tule koskaan käyttämään sitä avainta, jonka annoin sinulle.
Milloin sinä tajuat, että olen antanut sinulle jo liian paljon aikaa vain siksi, koska minä en ole vielä luovuttanut sinun suhteesi? Mietin, oletko sinä jo luovuttanut? Luovuttanut minun suhteeni? Meidän suhteemme? Mietin, oletko ajatellut minua ollenkaan ja merkitsinkö sinulle ikinä mitään? Ja se saa minut epäilemään itseäni... Ehkä minä vain kuvittelin kaiken...
Välillä yritin unohtaa sinut - Ihan oikeasti! En halunnut tyytyä mieheen, joka ei tiedä mitä haluaa... Tai epäkypsään poikaan, joka ei osaa päättää. En halunnut tyytyä johonkin itsekkääseen ääliöön, joka ei pysty rakastamaan ja joka lopulta tuhoaa minut henkisesti - Niin kuin kaikki muutkin... Siksi en viestitellyt sinulle, vaikka olisin halunnut sitä kaikista eniten. Elin omaa elämääni ja yritin ottaa muutaman askeleen kauemmas sinusta... Mutta siitä huolimatta sinä tulit takaisin. Raotit minulle taas hieman oveasi... Ja joka ikinen kerta minä palasin luoksesi.
"Hän on pelkuri, koska ei päästä sinua menemään, muttei myöskään tee mitään edistääkseen asiaa!”
"Joka päivä mietin, kuinka kauan enää jaksan odottaa sinua. Joka päivä mietin, pitäisikö minun vain päästää irti... Ottaa askel pois päin... Ja olla oikeasti kääntymättä ympäri, kun sinä avaat taas ovesi rakosilleen."
Hiljalleen alan turhautumaan. Istun yksin pimeässä huoneessa ja nojaan suljettua oveasi vasten. Katson avainnippua käsissäni. Mietin, miltä avaimesi mahtaa näyttää... Tiedän, että se on varmasti maailman kaunein... Ja käyn jokaisen avaimen yksi kerrallaan läpi, mutta mikään niistä ei huuda sinun nimeäsi - Minulla ei ole sinun avaintasi. Sinä et koskaan antanut sitä minulle... Ja petyn, kun se ei ole ajan kuluessa vain ilmestynyt tyhjästä muiden avaimien joukkoon.
Katson avainnippua uudelleen. Pohdin, mikä niistä avaimista on kaikista kaunein. Ehkä minä osaan valita niistä yhden ja mielessäni käväisee ajatus sen oven avaamisesta. Mutta kaikesta huolimatta en ole kuitenkaan menettänyt uskoa meihin – Ja siihen, että myös sinä valitset meidät. Siksi heitän avainnipun raivoissani huoneen toiselle puolelle. En pidä siitä, että se saa minut miettimään muita vaihtoehtoja. Minä haluan vain sinut...
Joskus mietin erilaisia tapoja, miten voisin rikkoa tuon oven... Pilkkoisin sen pieniksi paloiksi ja murtautuisin sisään. Mutta se ei ole sitä, mitä minä haluan. En halua työntyä elämääsi väkisin. Haluan, että sinä avaat ovesi minulle ja kutsut minut sisään. Se on kaikki, mitä minä haluan.
Välillä minusta tuntui, että tämä tarina tulee aina olemaan sitä avaa-sulje-ympyrää, mitä se on ollut tähän asti. Ja että minä en tule koskaan olemaan tarpeeksi vahva lähtemään pois lopullisesti. Minusta tuntui, että tämä tarina vain jatkui ja jatkui muuttumattomana, samanlaisena... Ja ettei tämä tarina koskaan lopu. Mutta voi luoja, kuinka minä toivoin aina sen loppuvan. Minä toivoin aina, että sinä lopettaisit tuon oven kanssa pelleilyn ja päättäisit, mitä haluat.
Eräänä päivänä minä kehitinkin lopun tällä surulliselle rakkaustarinalle. Vaikka tämä tarina ei ollut vielä loppunut, kehitin sille lopun, joka oli vielä tulossa. Kirjoitin sille lopun, johon uskoin tämän tarinan päättyvän, jos muutoksia ei tule. Ja jos totta puhutaan, en haluaisi tämän tarinan, joka kertoo meistä, loppuvan näin...
"Joskus loppu kuitenkin tulee, sillä olen ihminen. Eikä ihminen jaksa odottaa ikuisesti. Jossakin vaiheessa iskee pakokauhu ja minun on pakko päästä ulos siitä pyöreästä huoneesta, jonka nurkat tunnen jo aivan liian hyvin. Joten, kun tajusin, että olen tuhlannut jo liikaa aikaa sinuun etkä sinä tule koskaan avaamaan ovea, luovutin. Ja päätin jatkaa elämääni muualla.
Avaan sen oven, jonka avain oli minusta kaunein - Koska se houkutteli minua toiseksi eniten., sillä sinun avaintasi minulla ei edelleenkään ollut - Ja näen oven takaa yllätyksestä ja epäuskosta iloiset kasvot. Tajuan, että hän oli odottanut minua niin kuin minä sinua.... Yksin epävarmuudessa vailla varmuutta siitä, että päätänkö koskaan avata ovea.
Kyynel vierähti poskelleni. Juuri silloin olin niin iloinen siitä, että hän oli koko tämän ajan odottanut minua – Eikä hän ollut koskaan luovuttanut minun suhteeni! Ja se saa minut vihaamaan itseäni. Minä olin luovuttanut. Olin luovuttanut meidän suhteemme. Olin luovuttanut sinun suhteesi, vaikka se oli vähintä, mitä halusin.
Nyt tiedän, etten halua enää palata takaisin. En halua enää takaisin siihen yksinäisyyteen ja epävarmuuteen pohtimaan, avaatko sinä koskaan oveani. Siksi käperryn hänen suojaansa ja suljen oven perässäni - Eli toisen oven meidän väliimme.
Toisinaan mietin, avasitkohan sinä oven jossain muualla jo kauan aikaa sitten.. Ja jätit minut epävarmuuteen ottamaan siitä itse selvää. Ehkä sinä et nähnyt tulevaisuutta kanssani samalla tavalla kuin minä näin. Mutta silti muistan yhä sen hetken, kun olin valmis ainoastaan sinulle. Olisin antanut sinulle kaiken rakkauteni kuolemaan asti ja enemmänkin, jos sinä vain olisit avannut ovesi kokonaan minulle.Ehkä sinä lopulta tajusit, miten arvokas olin, ja avasit oven. Mutta minä en enää ollut siellä. Olit menettänyt mahdollisuutesi, koska et ollut tarttunut siihen silloin, kun olisin antanut meidän vuoksemme mitä tahansa. Nyt olin jo valinnut toisen ja asettanut väliimme uuden esteen, koska olit myöhässä. Anteeksi....
Juuri nyt mietin, mahdatko sinä odottaa minua tälläkin hetkellä oven toisella puolella toivoen, että voisin antaa sinulle anteeksi ja uuden mahdollisuuden. Mietin, odotatkohan sinä nyt siinä samassa pyöreässä huoneessa, jossa minä elin niin kauan? Vai elätkö onnellisena jossain muualla jonkun toisen kanssa ja olet unohtanut minut täysin?
Joka päivä haluaisin avata sen oven ja katsoa oletko siellä. Mutta se pelottaa minua. Sillä tiedän hajoavani, jos et olisi sen takana. Ehkä jonain päivänä minä avaankin oven, näen sinut ja elämme loppuelämämme yhdessä. Mutta juuri nyt olen onnellinen toisen kanssa. Enkä halua pilata elämäni parasta juttua vain siksi, että sinä mokasit."
- Läpinäkymätön
Kommentit
Lähetä kommentti