"Olipa kerran Kotkalainen tyttöjalkapallojoukkue, joka koostui aivan ihanista pelaajista, kahdesta mahtavasta valmentajasta ja erittäin energisestä joukkueenjohtajasta."
Olemme olleet yhdessä 12-vuotta. Siinä ajassa tyttöjä on lähtenyt, tullut takaisin ja uusia tyttöjä on tullut mukaan. Porukka on vaihtunut, mutta se päärunko on pysynyt alusta asti samana. Se on pysynyt aina lähes samana, vaikka olemme vaihtaneet seuraa useamman kerran. Ja joka kerta, kun olemme vaihtaneet seuraa, minä olen kirjoittanut jotain. Jotain, joka on sitte tyttöjen kanssa luettu yhdessä joukkueemme päättäjäisissä ennen siirtymistä. Ja sitten tekstiäni on ylistetty.
Mutta nyt me emme enää jatka. Nyt tämä joukkue on tullut tiensä päähän ja minä haluaisin kovasti taas kirjoittaa jotain. Haluaisin kirjoittaa jotain tälle joukkueelle viimeisen kerran. Juuri nyt vain ei tuntunut hyvältä kirjoittaa. Minusta tuntui, etten minä jaksa kirjoittaa... Enkä minä tiedä, mitä minä kirjoittaisin... Mitä minä voisin sanoa? Siksi tätä tekstiä ei koskaan luettu salissa. Eikä minun tarvitse kirjoittaa tätä joukkueeni puolesta. Minä kirjoitan tämän itse... Ja tämä on minun henkilökohtainen jalkapallotarinani.
12-vuotta. Noiden vuosien aikana minä olin valmistunut ensin peruskoulusta, sitten ammattikoulusta ja myöhemmin vielä lukiosta. Noiden vuosien aikana minä olin hakenut opiskelupaikkaa ja käynyt työhaastatteluissa. Noiden vuosien aikana minä olin kasvanut pikkutytöstä ensin teiniksi ja lopulta jopa aikuiseksi. Minun elämäni muuttui vähitellen ja joka päivä minä tein valintoja, jotka vaikuttivat tulevaisuuteeni. Luenko tänään ylioppilaskirjoituksiin vai menenkö treeneihin? Teenkö tänään kollegani iltavuoron, vaikka minulla olisi futispeli illalla? Haenko toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, vaikka en pystyisi silloin näkemään joukkuettani kovinkaan usein?
Ihan sama, mitä minun piti valita. Minä valitsin aina jalkapallon. Ehkä se ei ollut aina fiksua. Ehkä minun ei olisi aina pitänyt valita jalkapalloa. Mutta minä vain rakastin tuota joukkuetta ja lajia niin paljon! Minä halusin olla hyvä... Ja siksi minä halusin treenata - Täysillä ja jatkuvasti. Ehkä välillä minä vaadin itseltäni liikoja. Ehkä välillä minä vaadin itseltäni täydellisyyttä ja keskityin vain niihin pikku asioihin, jotka menivät pieleen... Mutta minä halusin tätä niin paljon. Jo pienestä, minä halusin olla paras! Halusin olla ammattilainen! Ja siksi minä treenasin niin kuin treenasin.
Sellaisella motivaatiolla ja treenien määrällä minusta olisi voinut tulla jotain. Mutta oli eräs tekijä, joka jarrutti sen minkä ehti, ominaisuuteni. Jatkuvasti minä sain kuulla, ettei minusta ole tulossa mitään. Ja joka kerta, kun joku sanoi minulle niin, minä sanoin näyttäväni vielä hänelle. Minulle sanottiin aina, että "Siinä on ammattilaisen mieli, väärässä kehossa". Nuo sanat saivat minut lähes joka kerta itkemään... Mutta silti minä taistelin joka pallosta.
Koko tämän ajan ja minä halusin saavuttaa jotain. Minä halusin saavuttaa jotain, josta joku voisi olla ylpeä. Halusin, että vanhempani ovat ylpeitä minusta. Halusin heidän sanovan, että "Tuo on meidän tyttö!". Ja minä halusin olla ylpeä itsestäni... Minä halusin näyttää, että minä pärjään. Että minä osaan, minä pystyn! Mutta muutama vuosi sitten, minä huomasin, etten minä ehkä sittenkään pärjää. Vaikka minä kuinka treenasin ja olin pallollisesti taitava... Vastustajat vain kasvoivat koko ajan ja minä tunsin kutistuvani samaa tahtia. Ja vaikka minä kuinka yritin työntää heitä kumoon, minusta tuntui, etteivät he hievahtaneetkaan, enkä minä pysy enää heidän vauhdissaan mukana - Se oli turhauttavaa. Ja jäljelle jäi vain rikkinäinen unelma, rikkinäinen sydän.
Siitä huolimatta tämä joukkue auttoi minua selviytymään vaikeista ajoista. Etenkin koulukiusaamisesta ja itsetunnon laskusta... Minulla ei ollut juuri kavereitakaan, kun tulin tähän joukkueeseen. Siksi minusta välillä minusta tuntuu, että tämä joukkue on pelastanut minut - Kiitos! Ei kestänyt kauaa, kun minä olin saanut kavereita. Kavereita, joiden kanssa olen jakanut ja kokenut niin paljon! Kavereita, jotka tulevat varmasti pysymään elämässäni vielä pitkään - Ainakin toivottavasti!
"Se joukkue, jolla on parhaat pelaajat, ei voita. Pelaajat, joilla on paras joukkue, voittaa."
Herään aamulla herätyskelloni ääneen. Torkutan pari minuuttia ennen kuin nousen ylös. Hoipertelen keittiöön keittämään itselleni aamupuuroa. Kun sekoitan veden ja kaurahiutaleet yhteen, mieleeni muistuu eräs huuto, jonka me joskus huusimme, kun olimme voittaneet pelin: "Aamupuurot syötiin, siksi teidät lyötiin!" Ja vaikka tuo huuto on aivan hirveä, se tuo hymyn kasvoilleni.
Aamupalan jälkeen minä rojahdan takaisin sänkyyn. Selaan hetken puhelintani, mutta pistän sen nopeasti pois - Minulla on niin tyhjä olo. Muutama viikko sitten minä olin vielä etsimässä punaiselle futissukalle toista paria. Minä olin suunnistamassa Nastolan nurmikentälle... Ja minä yritin valmistautua henkisesti viimeiseen jalkapalloturnaukseen joukkueeni kanssa - Ehkä jopa elämäni viimeiseen jalkapalloturnaukseen ikinä! Mutta nyt minä vain olen. Makaan sängyssäni tekemättä mitään...
Näen kaikki mitalit roikkumassa verhotangossa. Muistan mistä turnauksesta ja mistä kaupungista jokainen mitali on kotiin tuotu. Muistan ne pelit, jotka on siellä pelattu ja muistan kaikki ne inside-vitsit, joita meillä on koskaan ollut noissa turnauksissa. Katselen huoneeni seinällä olevia futiskuvia. Jokainen niistä herättää niin paljon muistoja. Yhdessä ryhmässä kuvassa tuuletamme kultamitalit kaulassa. Siinä kuvassa olemme juuri voittaneet turnauksen, jossa pieninä tyttöinä taistelimme jumbosijoista - Se oli meille iso juttu. Toisessa kuvassa olemme taas kokoontuneet joukkueenjohtajan kanssa keskelle kenttää juhlimaan voittoa, jonka ansiosta pääsimme seuraavana päivänä pelaamaan finaalipeliä ensimmäistä kertaa oikealle stadionille.
Tiedän, että kaappini kolmannelta hyllyltä löytyy outo CD-levy ja Ilveksen huivi, jotka olen joskus saanut tsempparipalkintona Myllykoskelta ja Tampereelta. Lisäksi hyllylle on viikattu tummansininen kenkäpussi, jonka sain ollessani Eerikkilässä potkutekniikkaleirin kehittynein pelaaja noin 80:n pelaajan joukosta. Muistan, kuinka kaikki muut saivat aina hienoja pokaaleja palkinnoksi... Ja jos totta puhutaan, minä olin aina kateellinen heille. Minä olin katkera... Ja olen hieman edelleenkin, sillä minäkin olisin halunnut sellaisen hyllylleni - Ilmeisesti minä en koskaan tehnyt mitään niin merkittävää, että olisin sellaisen saanut. Ei se mitään... Ymmärrän kyllä... Mutta tietäisittepä, kuinka paljon minä yritin ansaita sellaisen...
Näen pelipaitani tuolini selkänojalla. Se on täynnä tummansinisellä tussilla piirrettyjä kiekuroita, sillä viimeisen turnauksen päätteeksi keräsimme paitoihimme jokaisen joukkueemme pelaajan ja taustahenkilöiden nimikirjoitukset. Monet ammattilaispelaajat myyvät pelin jälkeen pelipaitansa nimikirjoituksilla varustettuna miljoonilla... Mutta minä en myisi tuota paitaa miljoonilla, sillä minulle tuo paita maksaa enemmän! Tuo paita on kastunut vesisateesta ja kyyneleistä useaan kertaan. Aurinko on haalistanut sitä ja hien haju on pinttynyt siihen kiinni. Välillä tuo paita on koristeltu myös verellä ja mudalla. Ja kerran olen tuon paidan jäädyttänytkin, sillä YI-teippi oli jäänyt siihen niin kovasti kiinni, että se lähti vain jäädyttämällä ja sitten rapsuttamalla irti. Siksi minä en myisi tuota paitaa mistään hinnasta!
Muistan sen fiiliksen, mikä oli pukuhuoneessa viimeisen turnauksen alkaessa. Joukkuekaverini letittää hiuksiani samalla, kun kaiuttimesta soi biisejä, joita me aina kuuntelemme ja laulamme pelipäivinä. Kaikki hymyilevät, kaikki nauravat ja kaikilla on tänään hyvä pelifiilis, vaikka tilanne on haikea. Me ajattelimme, että tänään me saamme tehdä, mitä haluamme! Ajattelimme, että nyt jos koskaan jonkun on tehtävä saksipotkumaali puolesta kentästä, sillä tämän jälkeen ei ole enää tilaisuutta tehdä sitä. Lisäksi me ajattelimme, että nyt jos koskaan voi ärsyttävän vastustajan työntää kädellä maahan, lähettää hänet ambulanssilla sairaalaan ja ottaa itselle punainen kortti - Sillä nyt sillä kortilla ei ollut enää väliä.
Sen jälkeen muistan meidän marssivan yksitellen huoltajamme luo, joka kiinnitti jokaisen pelaajan oikeaan käteen mustan surunauhan - Tänään me pelaamme meille itsellemme... Me pelaamme valmentajallemme, joka on valmentanut meitä pikkutytöistä asti... Ja me pelaamme joukkueemme muille taustoille, jotka ovat myös olleet alusta asti mukana... Mutta ennen kaikkea me pelaamme toiselle valmentajallemme, joka menehtyi äkillisesti muutama viikko sitten... Tiedämme, että hän katsoo peliä aitiopaikalta. Ja me olemme tulleet voittamaan! Me kaikki olemme tulleet voittamaan - Vielä viimeisen kerran! Tuo surunauha on yhä liimattuna pelipaitani hihaan, sillä minä en ole halunnut ottaa sitä pois.
Nousen ylös sängystä ja käyn vaatekaappini kimppuun. Ensin laatikosta putoaa joukkueemme verkkahousut. Huomaan niissä ison reiän ja ajattelen: "Noh... Sitä ei tarvitse enää korjata". Seuraavaksi vastaan tulee pelishortsit. Katselen niitä hetken ennen kuin puen ne sekä tuolilla lepäävän pelipaidan viimeisen kerran päälleni. Katson itseäni hymyillen peilistä - Olen aina vihannut tuota peliasua, mutta nyt tuo asu tuntuu niin oikealta. Se tuntuu minulta. Minä näytän itseltäni. Ja jotenkin minä tunnen itseni paremmaksi ihmiseksi tuo asu päällä.
Futisreppuni makaa eteisen lattialla. Tunnen sen jokaisen kulman ja sivutaskun, sillä olen pakannut ja purkanut sen sisällön elämäni aikana niin monta kertaa. Tiedän, minne kaikki sukat ja kolikot katoavat. Enkä minä tarvitse minkäänlaista muistilistaa sen pakkaamiseen. Rutiinin omaisesti isken reppuuni nappikset, säärisuojat, sukkateipin ja juomapullon. Sitten pumppaan palloni täyteen ilmaan ja sujautan sen pallopussiin.
Repun sivutaskusta löydän oranssin kapteenin nauhan. Tuo nauha on ollut vasemmassa kädessäni lukuisissa turnauksissa ja peleissä. Olen kiinnittänyt sen käteeni ylpeästi hymyillen ja sen aiheuttama pieni paineen ja puristuksen tunne toi itseluottamusta peleihin. Ja jos minulla ei ollut sitä, tunsin oloni niin yksinäiseksi. Tunsin, että minulta puuttuu jotain. Minä olin kiintynyt siihen niin lujasti... Ja siksi minun oli niin vaikeaa luopua siitä, kun joukkueeni ei valinnut minua kapteeniksi viimeiseksi vuodeksi. Ymmärrän kyllä, miksi minua ei haluttu valita... Muistan itsekkin muutaman hetken, jolloin olen pelin jälkeen itkien revinnyt sen irti kädestäni, sillä minusta tuntui, että minä olen huono ja väärä ihminen kantamaan sitä.
Jätän kapteenin nauhan reppuni sivutaskuun - Siellä se on tallessa. Sitten minä otan reppuni lattialta, lenkkarit kaapista ja joukkueen sadetakin naulakosta. Marssin ulos ulko-ovesta ja suuntaan autollani tutulle viheriölle. Kun saavun kentälle, asettelen futissukkien alle säärisuojat, koristelen ne sukkateipillä ja laitan jalkaani valkoiset nappikset, jotka ovat nyt kuluneet harmaiksi. Olen solminut nappisteni nauhoja tuhansia kertoja... Osaan tehdä sen vaikka unissani, yhdellä kädellä ja 10:ssä sekunnissa. Otan pallon mukaani ja kuljetan sitä kävellen nurmikkoa pitkin. Sitten otan oman paikkani - Vasen keskikenttä.
Hassua ajatella, että minä olen pelannut suurimman osan ajasta oikeaa laitapuolustajaa, vaikka keskikenttä on aina ollut minun paikkani. Minä aloitin futisurani keskikentällä, mutta valmentajan vaihdettua minä laskeuduin puolustajaksi. Ehkä hän ei nähnyt minua keskikenttäpelaajana... Tai ehkä meillä oli parempia pelaajia keskikentälle... Mutta sen jälkeen, kun hän uskalsi ottaa riskin ja kokeilla minua keskelle... Minä en ole pelannut minuuttiakaan puolustajana.
"Mä näen tyhjän taistelukentän. Oon ihan yksin sodassa siellä"
On niin outoa nähdä tyhjä futiskenttä. Outoa, kun ei kuule joukkuelaisten puhetta ja valmentajien huutoa siitä, että nyt voisi keskittyä ja tehdä hommat paremmin. Outoa seistä yksin tyhjällä kentällä. Ympärilläni ei ole ketään... Mutta silti minä voin nähdä heidät. Minä näen heidät kaikki.
Vaikka olen yksin, minä näen taitavan keskikenttäparini oikealla puolellani. Minä näen laidat juoksemassa ja vaaleatukkaisen hyökkääjän kärkkymässä - Hän vinkkaa minua pistämään pallon linjan yli hänelle juoksuun. Alapuolellani minä näen luottopelaajani, joukkueemme topparin. Hän turvaa selustaani niin kentällä kuin elämässäkin. Ja jos minä menetän pallon, minä tiedän, ettei se ole vastustajalla pitkään... Sillä tämä joutuu kohtaamaan hänet ja hänen puolustuskaverinsa. Minä näen maalivahdin, joka on nostanut toisen kätensä auringonsuojaksi.
Minä näen valmentajat, jotka seisot totisina kädet puuskassa katsomassa peliä ja välillä karjaisevat mielipiteensä tuomarille. Minä näen joukkuejohtajan, joka hymyilee, hyppii ja kiljuu ilosta, riemusta ja jännityksestä niin kuin aina. Ja minä näen joukkueemme huoltajan, joka jo kelmuttaa kylmäpussia kiinni vaihtopenkillä istuvan pelaajan nilkkaan.
Sen lisäksi, että minä pystyn näkemään heidät, minä pystyn myös kuulemaan heidät. Kuulen, kuinka tuomari viheltää pilliin ja peli alkaa. Kuulen, kuinka vastustaja lähestyy minua selkäni takaa. Minä kuulen joukkuekaverini pyytävän syöttöä ja minä kuulen pallon äänen, kun joku potkaisee sitä. Minä kuulen katsomon kannustukset ja ohjeet siitä, kuinka peliä pitäisi pelata. Minä kuulen valmentajan huutavan joukkuekaverini vaihtoon ja vastustajan huutavan: "Ottakaa se kasi kiinni!" Ja sitten minä kuulen loppuvihellyksen ja voiton hurraukset.
"Kun tuomari vihelsi pilkkukisojen merkiksi, minä en kysynyt valmentajalta muiden pelaajien mukana "Ketkä vetää?"... Vaan "Monesko mä oon?"
Asetan pallon maalin eteen, juuri sille kuuluisalle valkoiselle täplälle. Sitten otan muutaman askelen taakse päin. Muistelen, miltä se tuntuu. Miltä tuntui vetää pilkkuja? Jännitystä, suorituspaineita, pelkoa... Se on sitä, mitä sinä tunnet juuri silloin. Minä tiedän, sillä minä olen vetänyt niitä todella paljon. Eikä seuraava kerta ole yhtään sen helpompi. Mutta jostakin syystä minä aina pidin niistä. Ja minä usein onnistuinkin niissä. Olen pistänyt lukuisia palloja sisään pilkulta ja vain muutama on mennyt huti, tolppaan tai vastustajan hanskaan.
Katson palloa. Näen syrjäsilmällä, missä maalivahti seisoo ja sen perusteella teen valinnan, minne nurkkaan pallon sijoitan. Oikea nurkka. Se on se minne minä yleensä laitan. Olen vasen keskikenttäpelaaja ja minulle opetettiin, että pallo tulisi pyrkiä laitamaan vastakkaiseen nurkkaan. Siksi minä vedän oikealle. Taitan jalkaani niin, että pallo osuu juuri siihen tiettyyn kohtaan, joka ohjaa sen terävästi ja tismalleen aivan oikeaan alanurkkaan. Minä olen harjoitellut sitä paljon, olen tehnyt paljon toistoja. Ja nytkin se uppoaa maaliin täydellisesti - Varma maali.
Toisaalta joskus minä haluan ottaa riskin. Joskus minä en halua tehdä helppoa maalia... Vaan minä haluan tehdä sen näyttävästi... Ja minä haluan näyttää, että minä osaan, minä olen hyvä. Silloin minä työnnän jalkaani millin enemmän pallon alle ja potkaisen sen kohti taivasta, kohti ylänurkkaa.
Maasto Cupissa vuonna 2015 tein sen ensimmäistä kertaa joukkueemme ensimmäisessä rangaistuspotkukilpailussa. Vedin pallon niin ylänurkkaan, että se hipaisi tolppaa ja ylärimaa. Muistan, kuinka ylpeä olin itsestäni. Me olimme voittaneet. Olin onnistunut. Olin saanut pallon maaliin ja minä olin tehnyt sen vielä hienolla tavalla. Tuo hetki oli tärkeä minulle. Muutama vuosi sitten tuo pallo löysi tiensä ylänurkkaan uudestaan - Tällä kertaa vain vasemmalle puolelle. Oli hienoa ujuttaa pallo sinne oikealla stadionilla.
"Jos sinä uskot 7-vuotta joulupukkiin, sinä voit uskoa itseesi 90 minuuttia!"
Muistan, kuinka lapsina huusimme aina ennen kuin peli alkoi huudon, joka alkoi näin: "Kotkasta me tullaan ja kovia me ollaan!..." Tuo huuto... Se tuo niin monia muistoja. Ja juuri siksi me halusimme huutaa sen meidän viimeisessä pelissä. Me halusimme huutaa sen vielä kerran! Ihan sama, mitä muut siihen sanoivat. Se oli meidän viimeinen huutomme yhdessä. Ja se tuntui mahtavalta!
Muistan tuon viimeisen pelin. Muistan nuo viimeiset maalit ja kolhut. Ja minä muistan, kuinka tuomari puhalsi pilliin ja vihelsi loppuvihellyksen, joka kertoi meille kaikille, että se oli nyt tässä. Muistan, miltä se tuntui. Muistan, kuinka sydämeni särkyi sinne kentälle. Muistan, kuinka minä olisin halunnut vain jäädä siihen nurmikolle sateeseen itkemään.
Joten "Kippistä meille futismestareille! Me voitetaan aina, se mieleesi paina!" - Sillä voittajat eivät ole aina pelin voittajia... Voittajat ovat niitä, jotka eivät luovuta hävitessään.
Kommentit
Lähetä kommentti