Rakas isä

Minulla on niin paljon kerrottavaa, etten tiedä, mistä aloittaisin... 

Kun olin pieni, sinä opiskelit yliopistossa töiden ohella... Ja vaikka valvoit öitä koulutöitä tehdessä, sinä jaksoit aina olla läsnä ja leikkiä kanssani. Muistan piiloleikin synkkänä sadepäivänä - Olin tuolloin ehkä 3-vuotias. Sinä piilouduit nojatuolin taakse ja päästelit pelottavia ääniä. Ja vaikka minä tiesin, että se olit sinä, en uskaltanut tulla katsomaan - Tämä on minun elämäni ensimmäinen muistoni. Ja olen iloinen siitä, että sinä olet osa sitä.

Toisin kuin äiti... Sinä olit aina se vanhempi, joka rakasti minua ehdoitta sellaisena kuin olin. Ja sinä näytit sen minulle. Talvisin sinä laskit kanssani pulkkamäkeä ja kuskasit minua lumikolalla ympäri pihaa. Kesäisin sinä lämmitit minua puiston penkillä, kun olin syönyt jäätelön ja tärisin kylmästä... Muistan, kuinka ostit minulle "kesäkorun" ja kannoit minut olkapäilläsi Monta Titano vuoren huipulle. Ja muistan, kuinka paljon rakastin sitä, että kerroit minulle tarinoita uima-altaassa, kun harjoittelimme kellumista. Iltaisin luit minulle iltasadun pienessä lastensängyssäni... Ja keskellä yötä minä kömmin kainaloosi, jos olin nähnyt painajaisia. 

Sinä olit aina se, joka halasi minua ja otti minut syliin. Olit aikuinen, johon minä luotin ja jonka seurassa minä tunsin aina olevani turvassa ja rakastettu. Sinä olit aina se, jonka halusin mukaan lääkäriin. Olit vieressäni, kun makasin teholla lähes viikon kolmannen keuhkokuumeen takia. Kun olin kotona sairaana, hoidit minua ja valmistit lempiruokiani. Ja minä kerroin kaikille sinun olevan lääkäri, vaikket sinä oikeasti ollut. 

Kerroin sinulle huoleni, murheeni ja pahimmat pelkoni... Ja sinä olit aina se, jonka käteen tartuin, kun minua pelotti. Muistan, kuinka itkin ja panikoin 3 kuukautta etukäteen ensimmäistä esitelmääni, joka piti pitää yksin luokassa edessä. Muistan, kuinka annoit minulle pienen osan korustasi ja neuvoit minua pitämään sitä kädessä koko esityksen ajan. Sinä lupasit pitää toisesta osasta kiinni ollessasi töissä ja käskit minun ajatella, että pidän sinua kädestä. Arvostan tekoasi äärettömän paljon, vaikka nyt jälkikäteen ymmärrän, ettet sinä pitänyt korusta kiinni. Mutta minä pidin. Ja se toimi.

"Taas sinä seisot ulko-ovella takki päällä ja musta salkku käsissäsi. "Milloin sinä tulet takaisin?", minä kysyn itku kurkussa ja sydämeni jättää lyönnin välistä, kun et anna minulle suoraa vastausta. Pyydän koko sydämestäni, että sinä ottaisit minut mukaan, sillä en halua jäädä yksin. Mutta sinä et ota. 

Halaat minua hyvästiksi ennen kuin jätät minut yksin keskelle tornadoa... Jätät minut yksin selviytymään... Jätät minut yksin eteiseen itkemään. Ja kun sinä olet sulkemassa ovea, minä huudan sinua itkien ja yritän sukeltaa oven raosta luoksesi... Mutta minä epäonnistun. Sinä olet poissa. Ja seuraavaksi minä itken sitä, että minulla on sormet oven välissä.

Kun sinä olit kotona, kaikki oli ihanaa. Mutta sinä et aina ollut. Kun olin pieni, sinä olit paljon työmatkoilla. Ja minun oli vaikeaa irrottautua sinusta, koska en halunnut jäädä kahden narsistisen äidin kanssa. Sinä edustit minulle turvallisuutta ja onnellisuutta. Mutta kun sinä tulit takaisin, minä olin ovella sinua vastassa. Hyppäsin syliisi maailman iloisempana tyttönä. Ja sinä toit minulle aina tuliaisia salkussasi."

Kerran sinä jäit katsomaan barbileikkejäni. Kysyit, mitä minä leikin ja minä esittelin barbejani sinulle. Kysyit, missä perheen isä on ja minä kerroin hänen olevan työmatkalla. Todellisuudessa minulla ei ollut yhtään miesbarbia, joka olisi voinut toimia isänä. Tulit siitä todella surulliseksi. Joten seuraavan kerran, kun tulit kotiin työmatkalta, toit minulle ensimmäisen miesbarbini. Ja siitä lähtien minun leikeissäni oli myös isä.

"Minä olin sinun prinsessasi. Ja minä olin aina isintyttö."

Kun kasvoin, sinä opetit minut lukemaan, pyöräilemään, laskettelemaan, sirklaamaan luistimilla, käyttämään tietokonetta, pelaamaan shakkia, biljardia ja hieman myös sulkapalloa... Opetit vetämään jalkapallon pompusta suoraan ylänurkkaan ja ottamaan haltuun korkeita palloja. Opetit minua jopa piirtämään, värittämään ja maalaamaan! Ja myöhemmin opetit minua ymmärtämään fysiikkaa, soveltamaan matematiikan kaavoja ja ajamaan autoa. Eikä se ole ollut sinulle helppo homma. Siksi arvostan kärsivällisyyttäsi, hermojasi ja kaikkea sitä vaivannäköä, mitä teit vuokseni. Sinä tiedät, että minä vastustan kaikkia uusia asioita ja tilanteita viimeiseen asti. Sinä tiedät, että ensin minä haluan luovuttaa. Itken, koska en osaa ja sanon, etten halua oppia. Ja kun minä onnistun, nauran ilosta ja onnesta niin kovin, että koko homma menee taas läskiksi. 

Kun kasvoin, sinä huomasit, mitä minä olen. Sinä tiesit heti, mitä tarkoitin, kun valitin voimakkaista tunteista, kovista äänistä ja kirkkaista valoista. Sinä ymmärsit minua ja varoittelit aina röntgennäöstä, joka kehittyisi minulle 18-vuotiaana. Minä en ollut sinulle koskaan kummajainen, sillä sinä tiesit alusta asti, kuka minä olen. Tiesit, koska olin samanlainen kuin sinä! Olin herkkä, fiksu, utelias ja hyväsydäminen. Ja sinä olit aina valmis kuuntelemaan ihmeellisiä tarinoitani ja käymään kummallisia keskusteluja kanssani, joita ei yleensä käydä lapsen kanssa. Puhuimme paljon tunteista, ihmisten käyttäytymisistä ja psykologiasta, yhteiskunnasta, tasa-arvosta, uskonnosta, menneisyydestä, tulevaisuudesta, aikamatkustamisesta, avaruudesta, avaruusolennoista... Sinä pidit minua maailman viisaimpana ihmisenä, vaikka olin vasta lapsi.  

Myös musiikki oli meidän juttumme. Muistan, kuinka sinä lauloit minulle päiväkotiaamuisin. Lauloit, kun pesimme hampaita ja puimme vaatteita päälle. Ja kun minä kasvoin, me lauloimme yhdessä. Sanoit minua radioksi, kun lauloin tarakalla sinun pyöräsi kyydissä. Meillä oli jopa oma radiokanava, jossa järjestettiin puhelintoivekonsertteja. Opetit minut jo pienenä kuuntelemaan kaikenlaista musiikkia. Opetit minut kuuntelemaan ja arvostamaan musiikkia. Opetit minulle parhaat asiat kaikista tyylilajeista. Ja me kuuntelimmekin ihan kaikkea! Kuuntelimme kaikkea raskaasta metallimusiikista räppiin ja hentoisiin rakkauslauluihin asti. Kuuntelimme uutta ja todella vanhaa musiikkia. Kuuntelimme rumpu- ja kitarasooloja sekä vauhdikasta viulumusiikkia. Ja joululaulutkin kuunneltiin mieluummin raskaina versioina. Sanoit aina, että raskaammasta musiikista ei kukaan pidä aluksi, sitä pitää oppia kuuntelemaan.

Ja toisin kuin äiti, sinä kerroit minulle itsestäsi ja menneisyydestäsi. Näytit minulle kaikki talot, missä olet asunut ja missä sinun kaverisi asuivat. Näytit minulle kaikki parhaat leikkipaikkanne ja kerroit, mitä leikitte siellä. Kerroit minulle kurjista perheoloistasi ja siitä, kuinka paljon aikaa vietit päivittäin koulun jälki-istunnossa. Kerroit minulle, kuinka kovaa laittomasti viritetty moposi kulki... Kuinka muutit pois kotoa täysin tyhjään asuntoon ilman mitään omaisuutta... Ja kuinka sinut haluttiin töihin niin kovasti, että työpaikkasi osti sinulle oman tietokoneen ja muut tarvittavat laitteet työtäsi varten, kun sinulla ei ollut niihin varaa. 

Sitten isäsi kuoli...

Olin tuolloin 6-vuotias. Mutta muistan edelleenkin hautajaispäivän kuin se olisi ollut eilen. Muistan ikuisesti sen, kun istuin vierelläsi kirkon penkillä ja katselin sinun itkevän. Olin hämmentynyt. Isäsi oli välinpitämätön ja etäinen... Eikä teillä ollut koskaan erityisen lämpimät välit. Hän ei ollut toivotulla tavalla läsnä elämässäsi. Enkä minä tuntenut isääsi, minun vaariani. Siksi en ymmärtänyt, miksi surit. En ymmärtänyt, miksi välitit. "Miksi itket?", muistan kysyneeni sinulta, koska halusin ymmärtää - Nykypäivänä häpeän, että olen edes kysynyt sinulta mitään tuollaista! 

Tulit perheestä, jota risoi alkoholi ja parisuhdeväkivalta... Ja isäsi lähti pois, kun olit pieni. Hän otti sinuun ensimmäisen kerran yhteyttä, kun sai kuulla, että sinusta tulee isä. Yhtäkkiä hän halusikin kuulua osaksi elämääsi. Hän halusi tehdä rauhan. 

Mutta kun hän kuuli, minkälainen minä olen... Hän pisti välit poikki taas, koska ei hyväksynyt minua. Olin ällöttävä, olin vammainen ja vanhempieni olisi kuulunut tehdä abortti. Olin suvun häpeäpilkku. Hän asetti sinut tilanteeseen, jossa sinun piti valita oman isäsi ja oman esikoisesi välillä. Kiitos, että valitsit minut ja haistatit paskat kusipää isällesi... Vaikka en olisi koskaan halunnut, että menettäisit hänet uudelleen. Anteeksi, että minä vein sinulta isän, kun olit juuri saanut hänet takaisin... 

Kului jonkin aikaa... Ehkä vuosikin... Kun isäsi soitti sinulle uudelleen pyytääkseen anteeksi. Yhtäkkiä hän olikin tapetoimassa kanssasi minun ensimmäistä omaa huonettani vaaleanpunaisella tapetilla, jonka olin itse saanut valita. Eikä kestänyt kauaa, kun hän tarjosi hoitajan tuomaa pullaa minulle, kun olimme katsomassa sinua sairaalassa ennen kuolemaasi.

Olet kertonut minulle monta kertaa, kuinka olit paikalla isäsi kuollessa. Kerroit hänen olevan peloissaan, mutta rauhoittuvan ottaessasi häntä kädestä kiinni. Olet kertonut tapahtuneen minulle niin yksityiskohtaisesti, että joskus ajattelen, että olin itsekin siellä. Pystyn aistimaan samat tuntemukset, mitkä sinä tunsit tuolloin. Ja nyt luulen tietäväni, miksi sinä itkit hautajaisissa. 

Sinä et itkenyt isää, koska sinä välitit hänestä. Sinä et itkenyt isää, joka rakasti sinua ja jota sinä rakastit. Sinä itkit isää, joka hän olisi voinut olla. Itkit isää, jonka olisit tarvinnut. Minä tiedän, koska olen itkenyt itse monia vuosia samasta syystä. Mietin aina tuntisinko minä samoin, jos menettäisin äidin... Ja voi luoja, kuinka paljon olen itkenyt myös sinun puolestasi. Enemmän kuin mitään olisin toivonut, että sinulla olisi voinut olla isä. Sellainen kuin sinä olet minulle.

"Me olemme samanlaisia, olemme molemmat surulapsia."

Aistin surusi. Ja aistin kitkaa myös sinun ja äidin välillä. Sinä huusit.. Äiti huusi, syytti sinua kaikesta, paisko ovia ja heitteli tavaroita. Hän tärisi ja katse tihkui vihaa. Te, ette koskaan tienneet minun katselevan oven raosta. Te, ette koskaan tiennyt, että minä kuulin kaiken. Minä pelkäsin ja minä itkin. Ja joka kerta kaikki päättyi samalla tavalla... Sinä lähdit. Minä katsoin ikkunasta kyyneleet poskillani, kun kaahasit autolla pois kotipihasta. Joka kerta minä pelkäsin, ettet sinä tule enää takaisin. Pelkäsin sinun jättäneen minut lopullisesti yksin myrkyllisen äidin kanssa. Joka kerta minä halusin juosta itkien perääsi. Halusin sinun mukaasi niin kuin silloin, kun lähdit työmatkalle. Mutta minä jouduin aina jäädä kotiin tyynnyttämään raivoavaa äitiä ja toivomaan, että sinä palaat luokseni. 

Myöhemmin kuulin, ettei kotiin paluu ollut itsestäänselvyys... Sillä sinä oikeasti mietit, halusitko palata... Joskus työmatkalta tullessasi sinä jopa toivoit lentokoneen putoavan. Kiitos, että tulit aina kotiin. Ja kiitos, ettet koskaan toteuttanut minun pahinta painajaistani. En tietäisi, missä olisin nyt ja minkälaista elämäni olisi ollut, jos sinä et olisi palannut... Rehellisesti en tiedä, olisinko edes elossa... Sillä minäkin olin vasta 10-vuotias, kun ensimmäisen kerran itkin ja karjuin tyhjille seinille haluavani kuolla.

Viihdyin paljon yksin. Minua kiusattiin koulussa ja kotona riehui tornado. Sinä olit etäinen ja kun pikkusiskoni syntyi, jouduin jakamaan olemattoman huomion hänen kanssaan. Jopa tuntematon, suuri ja musta koira hyökkäsi kimppuuni kesken koulumatkan - Ajattelin silloin, että sekin halusi tappaa minut. En kokenut koskaan murrosiän tunnekuohuja, jota sinä pidit hyvänä asiana. Todellisuudessa hälytyskellojen olisi pitänyt soida. Kesti useita vuosia, että kysyit, mitä minulle kuului. Olin tuolloin 9-luokalla. Keräsin kaiken olemattoman rohkeuteni ja kerroin sinulle, että minua on koulukiusattu viisi vuotta. Itkin helpottuneisuudesta. Nyt se oli sanottu ääneen. Sitä ei tarvinnut enää salailla. Ja minä muistan ikuisesti sinun reaktiosi. 

Muistan sen järkytyksen, kun sinä kerroit, että sinä tiesit. Muistan, kuinka olisin halunnut huutaa ja lyödä sinua... Rehellisesti en ole ikinä ollut niin vihainen sinulle. En ymmärtänyt, mikset sinä koskaan tehnyt mitään, jos sinä kerran tiesit. En ymmärtänyt, miten sinä kestit katsoa vuosia pahaa oloani, etkä sinä koskaan tehnyt mitään! Enkä minä ymmärrä sitä vieläkään. Miksi sinä et tehnyt mitään?

Sen jälkeen me olimme taas yhdessä

Yhtäkkiä sinä taas muistit minut. Yhtäkkiä sinä halusit taas tutustua minuun ja viettää aikaa kanssani. Yhtäkkiä me jäimme katsomaan kahdestaan kauhu- ja scifielokuvia myöhään illalla, kun muut menivät nukkumaan. Pakenimme kotioloja yhdessä ja ajelimme kahdestaan ilman päämäärää. Musiikit täysillä lauloimme moottoritiellä ja toisinaan vain juttelimme syvällisiä niin kuin ennen vanhaan. Ja kun minä muutin pois kotoa, me puhuimme paljon puhelimessa vain siksi, että meillä oli tylsää. Sinä sanoit minulle, että voin aina tulla kotiin. Ja sinä lupasit tulla aina hakemaan minut kotiin, jos olisin pulassa - Ihan sama, missä päin maailmaa olin tai paljon kello oli.

Sinusta tuli minulle taas se henkilö, jolle pystyin kertomaan kaikki huoleni, murheeni, pelkoni ja jännitykseni. Lisäksi kerroin sinulle kaikista kivoista pojista ja mahdollisista poikaystäväehdokkaista. Sanoit hyväksyväsi kenet tahansa. Ja olit jopa valmis viemään minut Ouluun asti tapaamaan poikaa, johon olin ihastunut. Kun minä yritin selvittää, voisiko meistä tulla jotain, sinä teit töitä 4 tuntia ABC:n pihalla. Et tiedäkään, miten paljon arvostan tekoasi, jonka teit minun vuokseni. Ja kun minä itkin lukuisia sydänsurujani ja pohdin, tuleeko kukaan koskaan pitämään minusta... Sinä sanoit aina pitäväsi minusta. Sanoit aina, että sinä ainakin haluaisit hengailla minun kanssani, jos olisit samaa ikäluokkaa. 

"Kukas poika nyt on kyseessä?", kysyit, kun harjasin hiuksiani eteisen peilin edessä. Loin sinuun kysyvän katseen. "Sä loistat kuin Naantalin aurinko." Tiesin, että olin jäänyt kiinni. Tapailin silloin nykyistä poikaystäväni."

Myös sinä uskaltauduit avautua minulle enemmän kuin koskaan ennen!

Sinulla ei ollut juurikaan ystäviä. Sinun elämässäsi ei ollut juurikaan ihmisiä, joiden kanssa jakaa rankkojakin asioita. Sinulla oli vain minut. Tiesit, että se on väärin, mutta sinulla oli kova tarve kertoa jollekulle. Minä ymmärsin sinua. Ja vaikka se on väärin pitää omaa lasta terapeuttina, minä annoin sinulle erityisluvan siihen. Siksi minä olin aina se, jonka pyysit ajelulle juttelemaan. Juttelimme paljon sinun lapsuudestasi, sinun vanhemmistasi ja sinun sukulaissuhteistasi. Juttelimme paljon myös sinun ja äidin parisuhteesta. Vuosi sitten sinä soitit minulle. "En tiennyt kenelle muullekaan voisin soittaa", sinä aloitit. Olit myöhä ja sinä olit autossa. Olit ajamassa pohjoisen työmatkalta kotiin, mutta sinua pelotti mennä kotiin. Kerroit, että äiti oli jostain saanut päähänsä, että olit pettänyt häntä nyt työreissulla, vaikka todellisuudessa ei ollut tapahtunut mitään.

Minä olen kertonut sinulle mielipiteeni ennenkin. Olen kertonut sinulle, että teidän riidellessä pelkäsin aina teidän eroamista. Pelkäsin sitä, että sinä lähtisit ja minä jäisin yksin äidin kanssa. Vanhempana olen toisinaan toivonut, että te olisitte eronneet jo kauan aikaa sitten. Etenkin jos sen avulla olisi säästytty suuremmalta tuskalta. Olen sanonut, että sinä teet päätöksen... Ja jos joskus päätät erota, minä tuen sinua. Olen aina kanssasi. Ja jos sinä joskus lyöt häntä takaisin ja joudut vankilaan parisuhdeväkivallasta, minä teen sen, minkä olisin toivonut jonkun muun tekevän kauan aikaa sitten. Minä kerron maailmalle kaiken. Teen lastensuojeluilmoituksen ja rikosilmoituksen siitä päivästä, josta me emme puhu. Ja otan yhteyttä todistajaani. Pidän huolen siitä, että pikkusiskoni ei joudu asumaan yksin äidin kanssa. Lupaan ottaa hänet asumaan luokseni ja huolehtia hänestä. Lupaan kertoa kaiken ylpeydellä, ilman empatian hiventäkään. Ja lupaan kertoa, että kaiken sen rakkauden ja rohkeuden, minkä opin, opin isältäni.

"Kerroin sinulle asioita, joita en halunnut kertoa äidille. Ja sinä kerroit minulle asioita, joita äidille ei saanut kertoa. "Tästä ei kerrota äidille", oli pyhälause, joka vannottiin sielulla."

Mitä meille kuuluu nyt?

Sinä olet ollut väsynyt jo monta vuotta. Yllättävät kollegoidesi irtosanomiset jättivät sinut yksin ja nyt sinä hukut töiden määrään. Teet ylipitkiä työpäiviä ja voit huonosti. Sinä olet yrittänyt hakea muita töitä. Olin lähdössä lukioon fysiikan tunnille, kun sinä yllättäen pyysit minua mukaasi. Olit menossa Lahteen työhaastatteluun ja sinua jännitti, joten pyysit minua lähtemään kuskiksi, vaikka tiesit minulla olevan koulupäivä. Sinä olet tehnyt vuokseni paljon... Ja minä tiedän, että sinä olisit tehnyt saman minulle... Joten en epäröinyt hetkeäkään. Kuskasin sinut Lahteen ja odotin tunnin parkkipaikalla, mutta sinä et valitettavasti saanut paikkaa. 

Minä taas sain opiskelupaikan ammattikorkeakoulusta. Kun olin pieni tarkastelit piirustuksiani ja myöhemmin The Sims-pelissä rakentamiani taloja. Sanoit aina, että minusta voisi tulla arkkitehti. Tämän takia olit iloinen ja ylpeä, kun kerroin minusta tulevan sisustusarkkitehti. Olin päättänyt kerätä kaiken rohkeuteni ja hakea opiskelemaan lapsuuteni unelma-alaa, josta me molemmat olimme haaveilleet. Hehkutit sitä kaikille niin kuin hehkutit aiemmin pitkällä matematiikalla ja fysiikalla suoritettua kaksoistutkintoani. Ja kun minä kerroin sinulle opinnäytetyön aiheeni - jonka olin jo päättänyt ensimmäisenä opiskelukuukautena - ja suunnitelmani, kuinka aion menestyä sillä... Kysyin olisitko sitten ylpeä minusta? Vastauksesi sain leveän ihailevan hymyn ja lähestulkoon ylpeyden kyyneleet.

Toivon, että jonain päivänä sinäkin voisit olla rohkea. Toivon, että jonain päivänä sinä et häpeäisi ottaa pitkää sairauslomaa tai irtisanoutumaan kokonaan nykyisestä työstäsi. Toivon, että jonain päivänä sinäkin uskaltaisit mennä psykologille juttelemaan... Ja ajatella, että sinullakin on oikeus ja mahdollisuus onneen!

Toivon, että jonain päivänä sinäkin osaisit ajatella olevasi rakkauden arvoinen. Vaikka sinäkin olet mokaillut, se ei tee sinusta huonompaa ihmistä. Olen antanut sinun syntisi anteeksi. Toivon, että sinäkin voisit antaa anteeksi itsellesi. Olet tärkeä ja maailman paras isä, mitä olisin koskaan voinut toivoa. Olet isä, jonka kaikki ansaitsisivat. Ja ehkä eniten koko maailmassa... Minä rakastan sinua. Pikkusiskoni rakastaa sinua. Sinä olet rakastettu ja me olemme kanssasi aina. 

Ja kiitos kaikista niistä ihanista hetkistä, joita meillä on koskaan ollut. Myös niistä, jotka eivät päätyneet tähän tekstiin. Tulen muistamaan ne ikuisesti.

"Kiitos isä siitä ihanasta lapsuudesta, jonka annoit minulle. Ja kiitos, että tulit hakemaan minut koulusta, kun ulkona oli se kova ukkosmyrsky."

- Rakkaudella tyttäresi