Aika, jolloin aika pysähtyi

Aika. Se on kuin kimaltavaa pölyä, joka hiljalleen laskeutuu kohti maata. Putoaa ja katoaa silmänräpäyksessä, eikä tule koskaan takaisin. Ja vaikka joskus se tuntuu kulkevan todella nopeasti tai hitaasti, se valuu aina vakionopeudella kohti pohjaa. Vielä ihan äsken olin elämäni alussa. Ja vielä hetki sitten, tapasin sinut. Enkä olisi ikinä osannut kuvitella aikaa, jolloin tiemme eroaisivat. 

Kun sinä tulit, sinä olit aina siinä. Tornado riepotteli ja tuhosi ympäristöni useita kertoja, mutta sinä et koskaan muuttunut. Mikään tornado ei pystynyt vaikuttamaan sinuun. Sinä olit aina se pysyvyys ja normaali, jota minä tarvitsin. Kun minun maailmani kääntyi ympäri ja minä juoksin ääripäästä toiseen, sinä hengitit puolestani. Sinusta tuli minun turvani kaiken kaaoksen keskellä. Ja minä tulin riippuvaiseksi sinusta. 

"Kun koko muu maailma oli myrskyisä ja mustavalkoinen, sinä loistit väriä sodan keskellä. Hukutit minut niiden taivaaseen ja rauhoitit murskatun sieluni."

"Minä olin aina se, joka juoksi ääripäästä toiseen, kun taas sinä pysyit hievahtamatta paikoillasi. Minä olin aina se, joka juoksi ensin luoksesi, sitten täysillä toiseen suuntaan, sitten taas palasin luoksesi ja taas lähdin eri suuntaan. Menneisyyteni tuska, jota kannoin mukanani, sekoittui onneen ja minä olin hukassa" - Ilman sinua ei olisi minua! Sinä autoit minua hillitsemään itseäni. Sinä autoit minua selviämään suurien, vahvojen ja voimakkaiden tunnereaktioiden kanssa. Sinä autoit minua kohtaamaan pelkoni. Ja näin... Tietämättäsi... Sinä korjasit minua yksi palanen kerrallaan. Yksi painajainen kerrallaan. Ja ohjasit minua oikeille raiteille elämäni suhteen. 

Pelkäsin aina menettäväni sinut. Pelkäsin aina, että jokin tornadoista olisikin liian raju ja se veisi myös sinut mukanansa. Pelkäsin aina, että meidän yhteinen aikamme päättyy. Siksi minä taistelin ajasta - Ajasta sinun kanssasi, sillä mikään muu ei ollut minulle tärkeämpää. Viivyttelin aikaa niin pitkään kuin pystyin. Minulla olisi ollut mahdollisuus ottaa askel kauemmas sinusta noin vuosi sitten. Mutta en tehnyt sitä. Sain nauttia vielä vuodesta kanssasi. Sain kasvaa vielä vuoden sinun kanssasi. Mutta sitten tuli aika. Aika, jolloin aika pysähtyi.

Sinä teit valinnan. Olin onnellinen puolestasi, sillä sinä ottaisit uuden askeleen elämässäsi. Sinun elämäsi menisi eteenpäin ja sinä kasvaisit. Mutta minun elämäni... Se pysähtyisi. 

"Aika pysähtyi. Hiekka tiimalasista ei enää valunutkaan. Minun oli vaikea hengittää ja tunsin tukehtuvani. Yhteinen aikamme oli loppunut - Tai ainakin minusta se tuntui siltä."

Tiedätkö, mikä oli minulle vaikeinta, kun muutin ensimmäiseen omaan kotiini? Se ei ollut rahan hallinta tai laskujen maksaminen, jatkuva kotitöiden teko tai kodista huolehtiminen... Eikä se ollut edes napanuoran katkaiseminen omia vanhempia kohtaan. Ylivoimaisesti vaikeinta oli tajuta se, että ensimmäistä kertaa 18 vuoteen, en asukkaan enää sinun naapurissasi. Ylivoimaisesti vaikeinta oli viedä sinut keskellä yötä kotiin ja ajaa sen jälkeen vielä yksin pimeässä 6 kilometriä, vaikka ennen matka oli ollut vain 200 metriä. Enkä tiedä, mitä minun pitäisi ajatella, kun pian välillämme on 317 kilometriä.

Olen onnellinen puolestasi - Ihan oikeasti. Mutta minä pelkään, että sinä muutut. Että sinä unohdat minut. Pelkään, ettet olekaan enää niin helposti saatavilla, jos tarvitsen sinua. Pelkään, etten selviä ilman sinua. Olen kasvanut ja oppinut hallitsemaan tunteitani sinun ansiostasi, mutta pelkään, että jonain päivänä en saakaan ahdistusta kasaan ja sinä et silloin ole siinä. Vieressäni rauhoittelemassa minua ja kertomassa, mitä minun tulisi tehdä. Pelkään olevani hukassa, yksin, ilman sinua, johon luottaisin koko elämäni. Ja minä pelkään edelleen menettäväni sinut. Pelkään, että nämä ovat hyvästit.

"Sammutellaan valoi mut hetkeksi jää, En tarvii mitään kunhan sä oot vielä sekunnin mun... Mikään ei satu niinkuin se että meet, Ennen kun sen teet pyydän oo vielä sekunnin mun..."

Tiedän, ettei minun auta muu kuin ottaa tilanne vastaan... Yrittää itse pärjätä ja toivottaa sinulle hyvää matkaa. Minun ei auta muu kuin luottaa siihen, että minä pärjään. Ja minä luotan siihen. Sinä korjasit minut siihen pisteeseen, että pystyin taas alkaa huolehtimaan itse itsestäni. Ja nyt universumi on tuonut elämääni toisen yhtä rakkaan ihmisen, jonka puoleen nojata tilanteen tullen. Joten kiitos sinun, minä pärjään kyllä. 

Tiedän, ettei minun auta muu kuin uskoa siihen, ettei nämä olleet vielä hyvästit. Minun ei auta muu kuin luottaa siihen, että alkujärkytyksen jälkeen kivi vieritetään pois edestä ja hiekka alkaa valumaan taas hiljalleen tiimalasin pohjaan - Aika palaa jälleen. Sinä tulet käymään luonani usein... Ja minä tulen käymään sinun luonasi vielä useammin. Minä tiedän sen. Me olemme erottamattomat. Mutta silti perseessäni elää aina pieni pelko siitä, että elämämme vajoavat eri suuntiin. 

Minä lupaan yrittää parhaani. Pidän sinusta hemmetin tiukasti kiinni enkä anna sinun kasvaa liian kauas minusta... Ja salaisesti toivon, että sinä tekisit niin myös minulle. Toivon todella, että minä merkitsen sinulle samaa kuin sinä minulle. Toivon, että myös sinä rakastaisit minua yhtä lujasti - Vaikka tiedän, että minua on vaikea päihittää. Toivon, että yhteinen aikamme ei päättyisi vielä. Meillä on vielä paljon edessä.

"... Ei tää oo hyvästi vaan näkemiin, leikitään et tää menee niin"

- Läpinäkymätön