Tarina siitä, miten se loppui minun silmissäni

Olin 4-vuotias, kun sain ensimmäisen jalkapallon käteeni. Eivätkä vanhempani voineet olla huomaamatta sitä iloa, jonka vain tuo pieni pyöreä esine minulle toi. Minä olin kuitenkin ainoa lapsi... Ja vielä kooltani varsin pieni tyttö. Eivätkä vanhempani halunneet siksi viedä minua futistreeneihin. He veivät minut lukuisiin muihin harrastuksiin ja tekivät kaikkensa, että löytäisivät minulle jotain muuta... Jotain, missä minuun ei satu ja jotain, mitä minä pystyisin tekemään. Mutta minä en kiinnostunut koskaan mistään muusta niin kuin jalkapallosta. 

Vanhempani eivät sanoneet koskaan, etten minä voisi pelata. Vaan katselivat toisiaan täysin hiljaa, kun minä kysyin lupaa mennä pelaamaan oikeaan joukkueeseen. Tiedän, että heitä pelotti. Tiedän, etteivät he luottaneet minun pärjäävän oikealla kentällä. Siksi minä vihasin heitä. Vihasin sitä, etteivät he antaneet minun pelata. Eikä mikään elämäni tuska ole tuntunut yhtä pahalta kuin se, etteivät omat vanhempani uskoneet minuun. 

Otin ohjat omiin käsiini 9-vuotiaana ja järjestin itseni kaverin mukana minua muutaman vuoden nuorempien tyttöjen futistreeneihin. Muistan, kuinka paljon nautin siitä tunnista ja tiesin heti tämän olevan sitä, mitä minä haluan. Valmentaja näki minut ja sen mihin minä pystyin ja vakuutti vanhemmilleni, että minä pärjään kyllä. Lähestulkoon itkin onnesta, kun ajoimme kentältä suoraan kauppaan ostamaan minulle ensimmäiset nappikseni.

Jokaisen pienen urheilijan haave on tulla ammattilaiseksi

Enkä minä ollut poikkeus. Halusin laittaa maani pelipaidan päälle ja pelata kunniasta. Halusin kuulua Helmareihin. Halusin erottua muista, jotta minut valittaisiin joukkueeseen. Halusin olla paras. Siksi minulle kelpasi vain täydellisyys. En halunnut epäonnistua, joten treenasin enemmän kuin muut. Treenasin kovaa. Tein toistoja, satoja, tuhansia kertoja, jotta onnistuin täydellisesti. Tein kovasti töitä ja se näkyi kentällä. Kuuluin joukkueeni parhaimmistoon. Sain katsojien leuat loksahtamaan auki. Ja minä nautin siitä, että sain loistaa.

Valitettavasti vanhempani eivät olleet kuitenkaan ainoita, jotka halusivat jarruttaa minua... Oli ihmisiä, jotka sanoivat minulle suoraan, ettei minusta tule koskaan mitään eivätkä he halua kuluttaa kallista aikaansa minuun. Oli ihmisiä, jotka veivät minulta oikeudet osallistua kansainvälisiin taitokisoihin enkä saanut koskaan mahdollisuutta pyrkiä Helmareihin, vaikka muilla joukkuelaisillani oli mahdollisuus näihin. Toisinaan pieni sydämeni itki, kun minua kohdeltiin väärin... Ja lohdutukseksi kuulin vain, että "Ammattilaisen mieli on väärässä kehossa". 

Mutta minä tiesin, mitä halusin. Olin kunnianhimoinen ja aioin toteuttaa unelmani. Halusin näyttää kaikille, että kokoni ei estäisi minua siinä. Halusin näyttää, että minäkin voin saavuttaa jotain. Ja maaliin päästyäni halusin haistattaa pitkät kaikille niille ihmisille, jotka eivät koskaan uskoneet minuun. Siispä minun oli tehtävä itseni näkyväksi itse. Minun piti löytää joku, joka uskoisi minuun. Joku, jonka kautta, minulla olisi mahdollisuus pyrkiä maajoukkueeseen tai edes saisin jonkinlaista näkyvyyttä. Siksi halusin osallistua muutamana vuotena OrsaSportin järjestämälle potkutekniikkaleirille. Ja ensimmäisellä leirillä minut jopa kruunattiin kehittyneimmäksi tyttöpelaajaksi. Oli vain turha kuvitella, että se olisi edennyt yhtään mihinkään.

Kun sielulle toistaa tarpeeksi kauan samoja sanoja, samoja lauseita, lopulta alkaa uskomaan itsekin niihin...

Yhtäkkiä koitti hetki, kun minä en saanutkaan enää huomiota. Oma henkilökohtainen kulta-aikani oli ohi eikä kukaan enää noteerannut onnistumisiani - Ajattelin, etten ollut enää hyvä, kun en saanut enää kehuja. Kukaan ei enää ihmetellyt hienoja yksilösuorituksiani. Se oli aivan normaalia, että minä tein jotain hienoa - Se oli vaikeaa minulle. Vaikka ulkoapäin näytin hyvinvoivalta, olin sisältä suunnattoman epävarma itsestäni ja omista taidoistani.

Tarvitsin kipeästi kannustusta, rakkautta ja hyväksyntää minulle tärkeiltä ihmisiltä... Sen sijaan tunsin oloni säälittäväksi, kun jouduin kalastelemaan kehuja. "Isä, näitkö sen kulmapotkun, jonka vedin tänään? Entä sen, kun ohitin kolme vastustajaa sillä kikalla, jota harjoittelin monta päivää?" Hiljainen, ilmeetön valmentaja teki myös oloni välillä todella surulliseksi. Ja kun hän vihelsi kerran harkkapelin poikki, tuli luokseni ja aloitti sanoilla "Se oli täydellinen suoritus, mutta mitä jos...", järkytyin, petyin ja tulin niin surulliseksi, että olisin halunnut vain lähteä kotiin. Olin hukassa - Jos täydellisyys ei riitä, niin mikä sitten?

"Minä huomasin, etten minä ehkä sittenkään pärjää. Vaikka minä kuinka treenasin ja olin pallollisesti taitava... Vastustajat vain kasvoivat koko ajan ja minä tunsin kutistuvani samaa tahtia. Ja vaikka minä kuinka yritin työntää heitä kumoon, minusta tuntui, etteivät he hievahtaneetkaan, enkä minä pysy enää heidän vauhdissaan mukana - Se oli turhauttavaa. Ja jäljelle jäi vain rikkinäinen unelma, rikkinäinen sydän." - Kippistä meille!

Muistan, kuinka tein maalin ja sain vihreän kortin ensimmäisessä pelissäni. Ajattelin sen olevan osoitus vanhemmilleni: "Katsokaa minua. Minä pärjään! Minä osaan!" Mutta kun aikaa kului... Kun kasvoimme vanhemmiksi... Tajusin, ettei ole väliä, kuinka paljon harjoittelen... Kuinka paljon toistoja teen... Minä en tule enää koskaan pärjäämään muille. Minä en tule koskaan oleman tämän parempi, sillä fysiikan lait estävät kroppaani kehittymästä enää yhtään enempää. Lisäksi oli jo liian myöhäistä toteuttaa unelmaani - Olin jo niin vanha. Tämä oli tässä. 

Haluan kiittää kykytreenien valmentajaa, joka teki minusta keskikenttäpelaajan, sillä hän ei ollut tyytyväinen aiempaan pelipaikkaani - Minäkään en ollut. Ansaitsin jotain enemmän... Ja toista huippuvalmentajaa, jolta sain yksityisvalmennusta, sillä hän oli niin ällistynyt potkutekniikkani täydellisyydestä. Te kaksi olitte ehkä ainoat valmentajat, jotka uskoivat minuun koko surkean urani aikana. Arvostan, että yrititte. Yrititte tehdä pienen ihmisen unelman todeksi. Harmi, että minulle toistettiin huonouttani niin kauan, että lopulta aloin uskomaan itsekin niihin sanoihin. Harmi, että loppujen lopuksi myös minä lopetin uskomasta itseeni. Eikä siihen tarvittu loppujen lopuksi kuin ensimmäiset 22 peliminuuttia... 

- 18.5.2021 -

Tiesin, ettei tänään ole minun päiväni... Sillä ahdistus alkoi jo alkulämmittelyssä, kun pallo tuntui liikkuvan juuri toiseen suuntaan, minne halusin sen liikkuvan. Pelaan silti. Suren, kun en tunne tuttua ja turvaisaa kapteeninnauhaa vasemmassa kädessäni - Vaikeina hetkinä se auttoi minua muistamaan, että olen tärkeä ja hyvä. En halunnut koskaan vaatia sitä itselleni, mutta minä tulin riippuvaiseksi sen tuomasta hyvänolon tunteesta - Ilman sitä riittämättömät puheet päässäni tuntuivat kovemmilta. Niiden takia näin vain kaikki epäonnistumiseni. Ahdistui kasvoi. Minun oli vaikea hengittää. Vilkuilin kelloa minuutin välein. Ja vain pidättelin itkua.

Pysähdyn keskellä kenttää. Yritän koota itseäni, keskittyä hengittämiseen. Mutta siihen ei ole aikaa - Pallo vierii ohitseni minun pelaajalleni. Ryntään liian kovaa ja vastustaja menee siististi ja liian helposti minusta ohi. Maailmastani katosi pari sekuntia, kun putosin maahan särkyneenä keskelle kenttää. Itkin. Huusin. Ja minut valtasi paniikki... "Olen huono, riittämätön, epäonnistuja. Kukaan ei halua valmentaa minua. Ihan sama, mitä hienoa teen... Kukaan ei kehu tai kannusta minua enää. Eivät edes omat vanhempani. En jaksa tätä enää. Vihaan kehoani. Se estää minua tekemästä asioita, joita haluan. Haluan olla joku muu. Haluan olla normaali. Haluan, että joku on ylpeä minusta. Haluan tuntea olevani hyväksytty. Haluan, että joku rakastaa minua."

Joku huutaa tuomarille. Ja kuulen, kun hän viheltää pilliin. Peli pysähtyy ja tunnen spottivalon takertuvan minuun. Sisimmissäni toivon, että joku tulisi hakemaan minut pois... Mutta tiedän, ettei kukaan tule. Siispä hautaan tunteeni syvälle kuoppaan ja nousen ylös. Sydämeni ei tykytä enää. Poskillani ei valu enää kyyneleet. Silmäni ovat punaiset, mutta olen täysin rauhallinen. Tuomari katsoo minua kuin hullua ja sanon hänelle kaiken olevan hyvin. Peli jatkuu. Minun ei, sillä minä en ole enää pelissä mukana, vaikka olenkin fyysisesti kentällä. Minun sieluni on jossain muualla. Hetken päästä minä kävelinkin ulos kentältä ja kieltäydyin pelaamasta. 

Istuin yksin nurmikolla pienen matkan päässä muista. Katselin peliä, mutta en ollut henkisesti läsnä. Enkä ollut koskaan tuntenut oloani niin rauhalliseksi. Kesti 30 minuuttia, että joku uskalsi tulla viereeni istumaan - Joukkueen johtaja, toinen äitini, jonka sylissä olen itkenyt monta kertaa ennenkin. "Muista, että sinä olet taistelija. Saa suututtaa ja hetkeksi lamaantua ja itkeä, mutta sillä, mitä teet sen jälkeen on merkitystä. Nosta leuka pystyyn ja sano itsellesi, että minä riitän, minä olen hyvä, taitava ja ihmeellinen just näin." Hän tietää sen tuskan, mitä kannan mukanani. Mutta hän ei tiedä, etten minä pysty siihen enää. Olin jo tehnyt päätöksen. Se oli nyt tässä.

Tuon pelin jälkeen sain hirveästi viestejä, myös valmentajaltani. Jokainen heistä pahoitteli tapahtunutta ja kehui minua. He yrittivät lirkutella minulle, että olen edelleenkin hyvä ja pelasin tänäänkin kahden edestä. Mutta minä en uskonut enää sanaakaan. Olin luovuttanut jo. Enkä kaivannut heidän sanoja tai huomiota enää. 

"En ole koskaan luovuttanut. Mutta siitä tuli minulle pakokeino. Luovutin mielummin kuin hävisin, koska minä aloin pelkäämään epäonnistumista."

 On musertavaa tajuta, että kaikki se suuri työ, minkä tein, oli täysin turhaa

On musertavaa tajuta, että tämä oli nyt tässä. On musertavaa tajuta, että minä en oikeasti enää pysty. Minä en osaa enkä minä riitä enää. Jos tietäisin, että kova ja pitkäjänteinen treenaaminen auttaisi ja minusta tulisi hyvä taas, en epäröisi hetkeäkään. Minä vain en ole kuten muut. Muut voivat harjoitella, kehittyä lähes loputtomiin. Mutta minä en. Minulla keho tulee vastaan. Ja voin sanoa, että vaikka kuinka yritän, niin on helvetin vaikeaa hyväksyä oma vajavainen keho, kun se estää sinua tekemästä sitä, mitä eniten rakastat. 

Tämän paremmaksi en voi enää kehittyä. Enkä minä enää pärjää näin. Se on tuskaa. Haluaisin pystyä parempaan, haluaisin onnistua ja iloita tästä lajista taas niin kuin ennen. Mutta jokaisen pelin tai treenien jälkeen minun tekee mieli itkeä pois se tuska, tieto ja tosiasia siitä, että minä epäonnistuin taas tänään. Jo vuosia sitten minulle sanottiin, ettei sinun kannata edes yrittää. Muistan, kuinka halusin yrittää. Halusin näyttää kaikille, että minä pystyn. Haluaisin sitä edelleenkin... Mutta nyt tiedän, että he olivat oikeassa. Minusta ei koskaan tule mitään. Tämän pienen tytön suurin unelma ei tule koskaan toteutumaan. Ja vaikka minä ehkä olin joskus jotain, minä en voi enää ikinä kokea sitä samaa iloa, mitä minä sain tästä lajista silloin.

Halusin pelata. Mutta uhrasin jo mielenterveyteni. Minä, joka olin aina joka treeneissä mukana... Jätin nyt treenejä väliin, koska en saanut kyyneleiden takaa nappiksia jalkaan. Minulla oli palava halu palata kentälle. Ja minä yritinkin palata, mutta jalkapallon näkeminen oksetti. Ja se, että olisin vielä potkaissut sitä, tuntui toisinaan jopa mahdottomalta ajatukselta. Sanoin aina, että rakastan kyseistä lajia... Mutta nyt voin sanoa, että vihaan sitä aivan yhtä paljon. 

Nämä 12-vuotta olivat kuitenkin ikimuistoiset ja eläisin kaiken uudelleen, jos vain voisin. Jos voisin palata menneisyyteen, aloittaisin pelaamisen aikaisemmin, harjoittelisin enemmän, treenaisin kovempaa, ... Tai sitten en. Ei se mitään auttaisi... Ehkä vain nauttisin niistä vuosista uudestaan. Yrittäisin olla sellainen kuin olen. Ja yrittäisin antaa itselleni anteeksi.

- Läpinäkymätön