Tänään aion puhua juomalasista, jonka eräs eskari-ikäinen lapsi pudotti vahingossa kouluruokalan lattialle.
Kävelen koulun pitkää käytävää pitkin. Takaani kuulen vaivihkaa kikatusta ja askelia, jotka ottavat aina välillä pieniä hyppyaskelia. Minua seuraa 11 ainutlaatuista ja taitavaa lasta. Ja minä olen ylpeä saadessani olla heidän johtajansa. "Ensimmäistä kertaa minulla oli jotain omaa alusta alkaen - Oma tiimi, oma joukkue, oma lapsiryhmä. Ja minä sain olla itse vastuussa siitä!" - Kultaiset 123 päivää - Joskus tulee loppu.
Hiivimme hiljaa isoon kouluruokalaan. Huone on täynnä isoja koululaisia... Ja se tuo jännitystä sekä epävarmuutta pienelle eskarijoukolleni, jotka vasta harjoittelevat koululaisina oloa. Seuraan katseellani, kuinka nämä pienet ihmiset sulautuvat isojen koululaisten joukkoon ja menevät hakemaan linjastolta ruokaa. Yksi unohtaa ottaa ruokailuvälineet, toinen lautasen. Kolmannen käsi tärisee, kun hän yrittää pitää salaattiottimia kädessä. Neljänneltä putoaa peruna lattialle ja viides ei tiedä, miten maitoa saa juoma-automaatista - Mutta minä olen täällä auttamassa ja opettamassa heitä.
Yhtäkkiä jono pysähtyy. Eräs eskaripojistani jää epäröimään. Minä olen menossa hänen luokseen, mutta toinen lapsi vetää minua hihasta - "Minne pöytään me mennään?", hän kysyy. Minä ohjaan hänet ja muutaman muun lapsen tyhjää, vapaata pöytää kohti. Sitten käännyn takaisin seuraamaan epävarmaa poikaa - Haluan saada varmuuden, että kaikki on hyvin.
Näen pojan seisovan samassa kohdassa samalla tavalla kuin 5 sekuntia sitten. Jokin ääni, tunne, intuitio käskee minua kuitenkin katsomaan hieman alemmas. Niin katseeni kiinnittyi tyhjään juomalasiin. Se on puolessa välissä matkaa kohti lattiaa. Ja heti sillä samalla sekunnilla minä tiesin, mitä tulee tapatumaan. Sieluni silmillä minä näin heti ensimmäisellä sekunnilla, että tuo lasi menee väistämättäkin rikki. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Se oli jo matkalla kohti maata. Ja se tulisi hajoamaan tuhansiksi sirpaleiksi.
Lasi putosi. Niin kuin minä olin ennustanut. Sen putoamisnopeus hidastui ja aika ympärilläni pysähtyi. Oli vain minä ja tuo juomalasi. Seurasin, kuinka se osui maahan. Se sai pienen haavan, mutta se ei mennyt rikki. Ja aivan kuin lattia olisi ollut trampoliini, se nousi uudestaan ilmaan. Ja putosi taas.
Kun lasi putosi, minä en nähnyt sen olevan vain lasi. Minusta se muistutti sydäntä, ihmisen sydäntä. Se oli yhtä kaunis ja hauras, vaati hellää käsittelyä, lämpöä ja turvaa. Mutta sitä ei kohdeltukaan hellästi. Siksi se putosi. Sitä sattui, kun se kolahti maahan. Mutta se ei särkynyt, koska se oli vahva. Se päätti nousta uudestaan, vaikka siihen sattui, ja niin trampoliinin tavoin se hypähti uudestaan ilmaan.
Yksinään lasi ei kuitenkaan jaksanut kivuta pitkälle. Niin se kolahti haavoittuneena uudestaan maahan ennen kuin taisteli itsensä vielä kerran ylös. Ja vaikka se pääsi omien voimien avulla ylös, se ei riittänyt elämälle. Se olisi tarvinnut apua, mutta ei saannut sitä. Siksi se vajosi taas - Se ei jaksanut enää. Se romahti, koska jokainen aikaisempi sattuminen heikensi sitä... Ja niin se hajosi.
Lasin kuorma kasvoi liian suureksi, se särkyi ja sirpaleet levisivät pitkin lattiaa. Poika säikähti nähdessään avuttomat sirpaleet. Ja minä ymmärrän häntä - Kuka tahansa meistä pelästyisi, jos näkisi toisen lattialla itkemässä, koska hän on aivan palasina. Kuulen toisen aikuisen lohduttavan poikaa. "Ei haittaa, sen voi korjata", hän sanoo, vaikka me kaikki tiedämme, että sirpaleet ovat menossa roskiin. Mutta minä olen eri mieltä hänen kanssaan.
Minä tiedän, miltä tuntuu särkyä ja olla särkynyt. Ja minä tiedän, ettei särkynyttä voi korjata. Palaset voi kerätä ja koota ne paikoilleen... Mutta siitä ei tule enää koskaan samanlainen! Sinä et tule enää koskaan saamaan siitä samanlaista lasia, minkälainen se oli! Eikä tuo lasi tulee koskaan unohtamaan tätä tapahtumaan. Se tulee muistamaan sen ikuisesti, sillä jokainen arpi sen pinnassa tulee muistuttamaan häntä siitä.
Samoin tapahtuu ihmissydämelle. Ja siksi se on kuin kuolema... Henkinen kuolema.... Erään ajan jakson päätös.
Ja nyt sinä naurat minulle, kun kuvittelen, että juomalasillakin on tunteet?
Rakas särkynyt,
Olen pahoillani. Sinä teit kaikkesi... Minä tiedän, että teit. Yritit sinnikkäästi pitää itseäsi ja sydäntäsi koossa, vaikka ympärilläsi myrskysi jatkuvasti - Teit kaikkesi, jotta sinä olisit voinut välttää tämän tilanteen. Ja minä olen ylpeä sinusta. Usko tai älä minä olen ylpeä, että sinä jaksoit taistella niin pitkälle. Haluaisin sanoa, että ponnisteluidesi takia sinä olet nyt ehjä, parantunut, hyvinvoiva... Mutta valitettavasti se ei riittänyt.
Se, että sinä epäonnistuit ei kuitenkaan johtunut siitä, että olet heikko. Vaan siitä, että sinä olit vahva liian kauan - Hämmentävää, eikö? Tiedän se kuulostaa omituiselta, mutta se on totta. Voit viivyttää, pelata aikaa, leikkiä vahvaa... Mutta lopulta hajoamispiste tulee. Niin tapahtuu aina. Niin tapahtui sinulle... Ja siksi sinä olet nyt hajalla. Olen pahoillani.
"Muru, kiitä itseäsi siitä, että olet viimein uskaltanut hajota. Vahva ei ole se, joka aina yksin pärjää, vaan se, joka ei pelkää levätä pienenä toisen sylissä."
Älä syytä siitä itseäsi! Sinä et tehnyt mitään väärin! Minä tiedän, että toisinaan elämässä on vain pakko selviytyä - On kasvatettava kovempi kuori, jotta saa pidettyä palaset kasassa. On vain jaksettava, taisteltava... Mentävä eteenpäin päivä ja hetki kerrallaan, kunnes on turvassa. Minä tiedän, koska minä elänyt niin suurimman osan elämästäni. Minä tiedän, ettei silloin ole varaa miettiä. Ja minä tiedän, että siinä vaiheessa on täysin yhdentekevää, kuinka pahasti on rikki tai miten kaukana ehjästä.
Vasta myöhemmin sinä voit katsoa tilannetta uudelleen. Vasta myöhemmin sinä voit osoittaa sormella karttaa ja todeta, että tuossa kohtaa olisin voinut hellittää... Tuossa kohtaa minun ei olisi tarvinnut olla niin vahva... Ja tuossa kohtaa olisin voinut pyytää apua. Mutta luota minuun, että todellisuudessa sinä teit kaiken sen, minkä pystyit! Ja nyt jos sinä olet vielä tässä, sinä voit pidellä sirpaleita hellästi käsissäsi. Ehkä huokaista syvään jonkun toisen sylissä - Viimein pehmentyä.
On uskallettava kulkea särkyvän kautta, mutta lähellä rantaa. Ensin tunnusteltava askelia... Sitten luotettava, että elämä kantaa.
Minä ymmärrän sinua. Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu. Tiedän, että kaikki tuntuu nyt vaikealta. Tiedän, että olet palasina ja öisin kyyneleitä virtaa poskiasi pitkin enemmän kuin taivaalla on tähtiä. Tiedän sinun olevasi niin väsynyt, koska yöt ovat pelkästään painajaisia toistensa perään. Tiedän, että käytät viimeiset voimasi, energiasi hengittämiseen etkä siksi jaksa tehdä mitään muuta. Ja minä tiedän, että kun vaihtoehtona on joko selvitä tai olla selviämättä, se vie kaikki voimat vain selvitä selviämisestä.
Minullakin on ollut aikoja, jolloin en ole jaksanut uskoa huomista tulevaksi. Mutta se tuli, huominen... Se tulee huomennakin. Ja jos sinä luulet, ettei elämä anna toisia tilaisuuksia, toisia mahdollisuuksia, niin sitten sinä et ole koskaan tavannut huomista! "Aurinko nousee joka aamu, mutta mistä tiedän minne? Mutta ainakin se nousee. Se nousee aina" - Huomaa minut ennen kuin uppoan.
Minä tiedän, että juuri nyt sinä et pysty näkemään tulevaisuutta. Eikä se haittaa. Sinun ei tarvitse nähdä sitä. Riittää, että sinä näet tämän päivän, tämän hetken. Riittää, että sinä elät yksi päivä kerrallaan - Vaikka se olisikin pelkästään selviytymistä. Sinun ei tarvitse pystyä ihmeisiin. Riittää, että sinä hengität! ... Vaikka se voi tuntua hyvinkin vastenmieliseltä ajatukselta.
"Aina on olemassa kaksi vaihtoehtoa. Minä olisin aina voinut valita pimeyden. Mutta minä päätin valita valon. Nyt sinun on vain tehtävä valinta: Voit valita pimeyden, antautua sille ja antaa tornadon syödä sinut elävältä... Tai sinä voit valita valon, jäädä tänne tekemään rauhan tornadon kanssa ja kurkottaa tähtiä kohti.
Minä lupaan, että sinä selviät tästä. Ja minä lupaan, että tämän jälkeen kukaan ei voi enää ikinä rikkoa sisustaasi. Eikä kukaan toinen voi kertoa sinulle, kuka sinä olet. Kukaan muu ei voi määrittää sitä... Sinä määrität sen itse. Ja kysyessäsi, mikä häämöttää, sinulla on aina valinta, minne mennä seuraavaksi - Kohti valoa!" - Me olemme tähtiä!
Tiedän, ettei se tule olemaan helppoa... On varmasti olemassa taakkoja, jotka ovat kulkeneet mukanasi todella kauan. Ei sellaisia pureta tuosta vain. Joten rakas pikkuiseni, annathan itsellesi aikaa... Ja niin paljon armoa kuin on tarvetta! Mutta sinä pystyt siihen! Minä uskon sinuun! Kyse on enää vain sinusta... Uskotko sinä itseesi? Mitä tahansa vastaatkin, tee minulle palvelus. Anna minulle yksi lupaus - Älä koskaan menetä toivoasi!
Aina tulee parempi päivä, viikko, kuukausi. Aina tulee se hetki, jolloin huomaat, että kaikki sittenkin järjestyi. Luota. Kyllä se tulee. Aurinko nousee taas huomenna. Se nousee aina. Ja minä tiedän, että sinä olet riippuvainen siitä - Minäkin olen!
Hiljalleen kaikki järjestyy. Hiljalleen pienet toivonnuput avautuvat sinulle ja alat voimaan paremmin. Vaikka sitä on vaikea uskoa nyt, lopulta se tapahtuu. Olen varma siitä. Jokainen sattuminen tekee sinut vahvemmaksi. Siksi ei ole väliä, kuinka monta kertaa kaadut... Ainoa merkitys on sillä, että jaksat nousta vielä kerran ylös, kun sinut kaadettiin. "Ja niin kai välillä pitää vähän särkyä... Niin askeleet on varmemmat, kun taas tanssii ehjänä"
Jokainen sattuminen tulee pysymään kanssasi koko loppuelämäsi ajan - Sinä et tule unohtamaan niitä. Ja siksi myös jokainen sattuminen tulee muuttamaan sinua. Jokainen sattuminen muovaa sinua aivan uudella tavalla. Joten muista, että loppujen lopuksi sinun ei tarvitse olla sama ihminen kuin olit alussa. Sinulla ei ole mitään velvollisuutta olla sama ihminen kuin olit vuosi, kuukausi tai edes 15 minuuttia sitten. Sinulla on oikeus kasvaa, kehittyä ja muuttua ilman anteeksipyyntöjä.
"Sateenkaari ei synny ilman sadetta... Eikä vahva, viisas ihminen synny ilman kyyneliä!"
Et voi poistaa kokemuksiasi ja elämän jälkiä itsestäsi. Et voi saada tapahtunutta tapahtumattomaksi. Ne ovat osa elämääsi, osa polkuasi, osa sinua. Siksi sinä muutut, väistämättä. Ja minä toivon, että myöhemmin sinä voit olla ylpeä itsestäsi, koska jokaisella meistä on mahdollisuus katsoa itseään ja omia elämän jälkiään uudessa valossa. Toivon, että sinä olet ylpeä siitä, miten sinä selvisit. Siitä, miten vahva sinä nyt olet. Ja ennen kaikkea siitä, minkälaiseksi ihmiseksi elämä on sinut kasvattanut.
Joten ole kiitollinen niistä kaikista ilon ja surun hetkistä, jotka koit matkallasi tänne. Sillä ilman niitä, sinä et olisi sinä! Ja sinä olet ihana!
Joskus ainoa tapa mennä eteenpäin on matkustaa ajassa. Mene ensin menneisyyteen ja muistele, mistä kaikesta olet jo selvinnyt. Sen jälkeen matkusta tulevaisuuteen ja kuvittele mielessäsi se hetki, kun jonain päivänä sinä katsot taas taaksepäin ja huomaat, että selvisit tästäkin!
"Nostetaan keskikaljamaljat ilmaan; Tänään ihmisen puolikas, On huomenna leijonakuningas!"
- Läpinäkymätön
Kommentit
Lähetä kommentti